Hyvään päähän

Olin matkalla Kellariteatterin pääsykokeisiin hakijoiden lenkittäjäksi klo 7.30 lauantaiaamuna. Istuin bussissa päälläni kirkuvan pinkki tuulitakki ja sylissäni pellillinen piirakkaa pääsykoeraadille. Naamani oli kuin norsun... no. Sillä. Olin nukkunut huonosti, en ehtinyt syödä aamiaista ja olin melkein jo myöhässä pääsykokeista.

Vastapäätä istunut parrakas mies alkoi nauraa ja hihitteli: "Uuninpelti! Harvoin näkee kenenkään kantavan tuollaista mukanaan."

Selitin, että pelti on niin kätevä, ei tarvi siirrellä piirakoita mihinkään. Mies jatkoi nauramista ja minuakin alkoi naurattaa.

Sitten mies voivotteli bussin kuumuutta. "Toivoin, että täällä olisi ollut kylmempi!" Mies kertoi asuvansa puolet vuodesta Kreikassa.
"Kun persut sai vaalivoiton, päätin lähteä."

Suuni loksahti auki: lähtikö joku oikeasti persujen voiton takia. Sitten bussi saapui asemalle. En ehtinyt kuulla miehen tarinaa loppuun.

Mutta hän ehti pelastaa päiväni. Ilo miehen tiellä pitää.

Tytöllä soi laulu päässä. Pyydä minut aamuteelle. Tyttö makaa pehmeässä sängyssä. Kännykkään on tullut viesti ystävältä, help needed. Paljon huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tyttö miettii: hitto hoitais ite hommansa. Sitten hän miettii: nyt jos nousen niin ehdin. Hän vetää vaatteet päälle, repun olalle ja lähtee juoksemaan ratikkaan. Muualla oon ennen kuin huomaatkaan. 

Pysäkillä tyttö kiukuttelee ystävälleen viestillä, vaikka lupaa auttaa. Ratikassa pieni tummaihoinen poika tarttuu reppuunsa tehdäkseen tilaa tytölle.
Vaihto Helsinginkadulla. Se ratikka johon piti vaihtaa on mennyt. Tyttö seisoo ja odottaa.

Viikko sitten samalla pysäkillä oli ollut monta vanhaa ihmistä. Yksi hihitteli laiha tukka heiluen. Toinen sihautti siiderin auki. Hänen rollaattoristaan roikkui pieni vihreä Shrek-pehmolelu. Istuimeen oli liimattu tekstejä. "HIFK IS THE BEST." Laiha punatakkinen nainen rollaattorin kanssa käveli hitaasti rollaattorimiehen luo. Nainen nauroi niin, että tummat hampaat vilkkuivat. Naisen perässä tuli mies, joka komensi. "Äläpä vokottele minun naista." Kavereita kaikki tyyni, tyttö mietti.

Tällä viikolla pysäkki on oudon tyhjä. Tyttö katsoo kauemmas ja huomaa kadulla jonon. Jonossa on vanhuksia, naisia, miehiä hakemassa ruokaa. Peräkkäin seisoo neljä ponihäntätukkaista naista. Tyttö ei näe mihin jono loppuu. Riittääköhän kaikille. Anna vettä kuihtuneelle.

Ratikka tulee. Katu täyttyy askelista. Vanha nainen yrittää ratikasta ulos. Jalat tärisevät holtittomasti. Jumalatkin uskoo minuun vaikka itse aina usko en. Nuori tyttö pitää ovea auki. "Kuskilla on kiire", jupisee joku.

Vaalea tuulitakkinen nainen puhuu puhelimeen: "Täällä ratikan seinällä on ammattikoulun mainos. Jospa hakisit sinne, haku loppuu syyskuun lopussa vissiin." Tyttö miettii omaa äitiään, joka soittaa aina vinkkejä kouluista, töistä, apurahoista ja avustuksista. Tyttö ei aina kuuntele niitä. Nainen lopettaa puhelunsa ja katsoo ulos ikkunasta. Katu täyttyy askelista. Elämä on hakemista.

Kävimme poikaystäväni kanssa viikonloppuna kiertelemässä helsinkiläisiä tapahtumia. Ensin kävimme Kaapelitehtaalla Helsinki Design Week markkinoilla, joissa meinasin uupua kaikesta kauneudesta ja eniten ihmispaljoudesta.

Sen jälkeen lähdimme piipahtamaan Katajanokalla Ravintola Nokan Pientilatorilla. Olin täpinöissäni. Poikaystäväni oli nimittäin kertonut, että siellä on kilejä.
Ei sillä pientilatuottajien ihanalla ruoalla niin väliä, kunhan näkee kilejä!

No. Ei siellä lopulta ollutkaan kilejä. Mutta ei niillä kileillä niin väliä, kun kerta näki lampaita! Herrakunnan lampaat esittelivät sadepäivän leppoisuuttaan. Ne vain olla möllöttivät. "Ai sattaa? Ei paljon haittaa", duppailin villaveikkoja mielessäni. "Bääh. Otanpa päikkärit."

Lampaiden heinä oli märkää ja ilma ulkona raikasta. Ravintolassa oli lämmin tunnelma. Tepastelin kumppareissani maistelemassa juustoja ja porosipsejä, kunnes istahdimme lonkerolle. 

Mainio syksyn aloitus. 

Sain mukaani hyvän reseptin: kun syksyllä taas arkivauhti kiihtyy ja pimeys alkaa uuvuttaa, ajattele lampaita.

"Lukioiässä mie kävin kahden mummon luona siivoamassa. Se oli vissiin sellainen maailmantuskan lievennysyritys", lipsautin kaverille kadulla.

Joskus sitä on rehellisimmillään vahingossa.

Kyllä: lukioiässä tein koulun ja harrastusten ohella rättiväsyneenä siivoustöitä, koska tuntui että jotain piti tehdä. Että olisi jotenkin hyvä ja ahkera.

Onneksi työ oli kivaa, asiakkaat hauskoja ja opin paljon siivoamisesta, asiakaspalvelusta ja Helsingistä.

Sittemmin lopetin huonon omatunnon lepyttelytyöt ja aloin käydä enemmän oman mummini luona.

Päätin, että siivoan enemmän hänen kotiaan.

Annoin mummilleni jopa joululahjaksi siivouslahjakortin. Muistaakseni 12 siivousta eli yhden huushollauksen per kuukausi.

No...Koska olen oppinut liian hyvälle mummilassa, oli aina helpompi jäädä sohvalle rupattelemaan sen sijaan, että olisin vaikkapa pessyt edes vessan. Siivosin ehkä kerran, ja nyt edelleen minulla on 11 siivousta rästissä.

Tänä syksynä aion olla tuon joululahjani mittainen. Olemme keksineet mummin kanssa mitä loistavimman rutiinin: torstaisin menen mummin luo siivoamaan, jonka jälkeen menemme yhdessä uimaan ja syömään. Viime torstaina pesin keittiön lattian.
On ihanaa, että minulla on uusi harrastus, johon olen sitoutunut. Torstaisin siivoamaan, uimaan ja syömään.

Tänä syksynä minulla on toinenkin tarkoitus: aion saattaa loppuun keskeneräiset juttuni ja projektini. Mukaan lukien koulun.

Kaksi tavoitetta syksylle: saada jatkuvuutta ja saada jotain valmiiksi.  

Eilen Kellariteatterin jäsekokouksessa Tytti näytti videotykillä ihania kuvia kuluneelta vuodelta.
Hän oli tehnyt hienon, ilmeikkään ja liikuttavan koonnin kuvista. Mie muistin, että mullakin oli katsomatta ne muuttokuvat. Vähän vajaa vuosi sitten muutin pois Herttoniemestä, jossa olin rakastanut asua vuodesta 2009.

Muutto pois sieltä tuli niin yllättäen, etten oikein pakkaamispaniikissa ehtinyt kunnolla fiilistellä ja hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani, joten päätin kuvata muuttokaaosta. Voisin sitten surra myöhemmin, jos olisi tarvetta.

Ei ole tarvetta surra. Mutta tekee hyvää hyvästellä.

Minusta on tylsää nähdä sisustusblogeissa kuvia kodeista vain parhaimmillaan. Siksi esittelen sotkuisuuteni pahimmillaan: miltä näyttää koti, kun sen omistaja käy töissä, treeneissä ja koulussa sekä pakkaa elämäänsä pahvilaatikoihin parin viikon varoitusajalla.

On hassua, miten kaikki tapahtuu aina rytäkällä samaan aikaan. Kun muutin Herttoniemeen 2009, pääsinkin samalla viikolla Kellariteatteriin ja aloin ravata treeneissä harva se ilta.

Ja viime syksynä muuttopäivän päätteeksi lähdin esiintymään Ylioppilasteatterille. Kaaosta pitää kai vain kestää.

Ensimmäinen kuva, 2009. Muutto Hakunilasta Herttoniemeen.

Koti ennen kaaosta.

Muuttotieto on tullut: kaaos saapuu hitaasti

Kaaos alkaa jo kunnolla iskeä... ja on pian täysissä voimissaan.

Ja jotenkin kaaoksen keskellä onnistuu työskentelemään

Kaaokseen auttaa, kun vie tavaraa pois.

Viimeisenä sunnuntaina Herttoniemessä ystäviä kävi kylässä, ja pienin heistä otti ilon irti kaaoksesta. Luvalla vieläpä.

Ja lopuksi ensimmäinen yö uudessa kodissa glitterkuusen kanssa.

Mulla on monta työtä ja monta eri pysähdyspaikkaa arjessa. Kuljen koko ajan painavan repun kanssa ko mikäkin reissu-iita. Äsken alkoi ärsyttää että repussa on kyllä deodorantti, lehtiä, tietokone, pikkuhousuja ja monia eri muistikirjoja, muttei yhtä just tärkeää muistikirjaa, jota tarviin 15.30. Sitten mun vieressä oleva nainen saa HSL:n tarkastajalta sakot miehensä matkakortilla matkustamisesta, kun nainen samaan aikaan soittaa vakuutukseen hampaidensa halkeamisesta. Vakuutusvirkailija langan toisessa päässä siis kuulee kun nainen saa sakot. Sakkojen ja vakuutuspuhelun jälkeen nainen soittaa puhelun: "Tuukko ulos tupakalle 5 minuutin päästä ? Kiva. Joo. Tuu." Mua säälittää ja samalla mie funtsin että ihailtava viilipytty tuo nainen! Mie oisin jo rääkyny pitkin poikin ratikan lattialla puolikkailla hampailla.

Ja mietin että onhan mulla aika jees tää elämä ja reppu, jossa itse asiassa on myös soppari, jonka mukaan blogini siirtyy Kodin Kuvalehden nettisivuille viimeistään lokakuussa. Että jos on joskus muistikirja väärässä paikassa, ni blogi ainakin on oikeassa paikassa.

Olen harrastanut teatteria vuodesta 2006 ja tehnyt töitä eri teattereissa melkein yhtä kauan. Teatteri on parhaimmillaan ihanaa ja tekijälleen äärimmäisen kiitollista. Mutta on se myös hyvin kummallista ja yllättävää.
Me Naiset kirjoitti, mitkä asiat voivat yllättää kesken kesäteatterin. 

Päätin tehdä jutulle jatkoa.

  Yhdeksän asiaa, joita teatterikävijä ei tule ajatelleeksi

1)  Katsoja näkee näyttelijän... ja näyttelijä näkee katsojan. Katsojan näkee usein itse asiassa myös katsomon takana istuva tekniikkaväki. Ei jää siis salaisuudeksi, jos joku näprää kännykkää tai nukkuu katsomossa. Onneksi ei jää aina salaisuudeksi sekään, jos katsoja liikuttuu, nauraa tai eläytyy ilmeillä.  

2) Varauksiin ei voi luottaa
Moni lipun varannut tekee oharit. Varsinkin harrastajateatterit haluavat olla rentoja ja joustavia: liput yleensä maksetaan käteisellä vasta paikan päällä. Katsomo voi olla vain 25 paikkainen, ja jos 10 peruu, on katsomo jo tosi tyhjä. Loppuunvaratusta esityksestä voikin tulla pahasti takkiin ja ne katsojat, jotka olisivat halunneet tulla, menettivät mahdollisuuden. Kikka kolmonen: jos et pääse esitykseen, peru lippusi. Jos mahdollista: ajoissa!

3) Teatterissa ei tarvita hajuvettä
Oletko ikinä istunut teatterissa parfyymia lotranneen tyypin vieressä ja haukkonut henkeäsi? Tuo tyyppi voi olla keski-iän ylittänyt kulturelli rouvashenkilö tai pahinta axe-ikäkauttaan elävä teinipoika.  Se voi olla kuka vain. Älä ole tuo tyyppi.

4) Aplodit ovat osalle raskasta puuhaa
Aika usein katsojat eivät millään malta jäädä taputtamaan esitykselle, vaan pinkaisevat äkkiä ylös ja ulos, kun taputukset alkavat. Näyttelijä näkee sen juostessaan kumartamaan ja saattaa miettiä: "jaahas onko kiire kauppaan ennen yhdeksää? Kiva kun käväsit."
Toki joku aina juoksee viimeiseen junaan, mutta suurin osa taitaa olla laiskoja kiittäjiä. Aplodit ovat kiitos teatterintekijälle.

5) Näyttelijät voivat tehdä näkymättömissä mitä vain
Mitä tapahtuu kulissien takana? Näyttelijät tekevät punnerruksia, polttavat tupakkaa, yrittävät pissata hiljaa, vaihtavat vaatteita, juoksevat seuraavaan kohtaukseen, tuijottavat seinää, puhuvat parisuhteista, facebookkaavat... Kukin tavallaan.

6) Näyttelijät voivat tehdä mitä vain
Jos kyseessä on pieni (tai köyhä) teatteri, voi näyttelijä ollakin se, joka keittää kahvit väliajalle, pesee vessat ja luuttuaa lattiat. Ei siis ihme, jos pulla on hiukan ylipalanut tai kahvi laimeaa. Lipunmyyjäkin saattaa olla ensi kertaa myymässä lippuja. Nauti rosoisuudesta.

7) Esiintyjillä on omakin elämä
Näyttelijä on voinut tulla mummonsa hautajaisista, gynekologilta tai treffeiltä melkein suoraan lavalle. Oma elämä laitetaan sivuun samalla, kun roolivaatteita vedetään päälle. Varsinkin harrastajat esiintyvät, vaikka olisivat kipeitä. Ai miksi? Koska ammattiylpeys. Pahimmassa tapauksessa kulisseihin kiikutetaan oksennusämpäri, parhaimmassa tapauksessa kaikki näyttelijät ovat elämänsä kunnossa.

8) Kiitos riittää
Vaikka esitys olisi katsojien mielestä hirveän huono, on sen eteen raadettu useita tunteja.
Työryhmässä voi olla kymmeniä ihmisiä: ohjaaja, tuottaja, puvustajia, lavastajia, valo- ja äänimiehiä, ohjaajan assistentti... Jos tuttusi on lavalla, etkä voi silmiin katsoen rehellisesti kehua esitystä, riittää kun sanot esityksen jälkeen: Kiitos.
Turha kiemurrella kiusaantuneena.

9) Katsojana voi kehittyä
Sen sijaan, että mietit esityksen jälkeen, mistä pidit ja mitä inhosit, voit miettiä mitä näit ja koit. Silloin et juutu arvostelemaan, vaan pohdit kokemaasi. Vie myös adjektiivit hyvä ja huono uudelle tasolle,  ja sano miksi jokin oli hyvää tai huonoa. 

Ihailen Eeva Kolun viehättävää, kaupunkilaiseleganssin täyttämää blogia Kaikki mitä rakastin. Sitä lukiessa tuntuu, kuin kävisi lyhyellä kaupunkimatkalla tai hyvän ystävän kanssa sievässä kahvilassa.

En itse handlaa nuoren kaupunkilaisen eleganssia kuten Kolu. Ainoa meitä yhdistävä asia on, että välillä flunssa kaataa sänkyyn. Silloin tällöin hänkin kirjoittaa olevansa Nessuvuoren valtiatar.

Mie tulin sunnuntaina kipeäksi ja aika pian olinkin kokonaan pois pelistä. Maanantaina iski migreeni, joka päätti löylyttää minua yhdeksän tuntia. Yksikään lääke tai mehuhuikka ei pysynyt sisällä ja lopulta poikaystävä vei minut päivystykseen hakemaan tujumpaa ja paremmin sisällä pysyvää lääkettä.
Ei ole sitä tunnetta voittanutta, kun kipu lakkaa. Kun huomaa: ei satu enää.

Tiistaina alkoi olla jo vähän parempi olo ylipäätään. Tosin ei niin hyvä, että olisin halunnut mennä esittämään kesäteatteriesitystämme. Mutta. Vaikka. Vaikka se on tyhmää kuin mikä, repii itsestään energiaa esiintymiseen, kun tietää lippuvarauksia olevan sen 250.

Matkalla esitykseen pidin itseäni virkeänä piirtämällä sarjakuvamaisia hahmoja. Aiheita ei tarvinnut keksiä.

Olen pitkästä aikaa alkanut piirtää, tosin uudella välineellä: kosketusnäyttökynällä
Jos joskus seuraavassa elämässä minusta tuleekin Mauri Kunnas, on ensimmäinen teokseni nimi Flunssahuushollin hirviöt.

Kun nyt keskiviikkona pienen reipastumisen jälkeen sain räkäisen ja melkein itkuisen yskäkohtauksen Alepassa, voin todeta että sänky on mun place to be ja Flunssahuushollin hirviöt olisikin yhden teoksen sijaan kirjasarja.

Olen taistellut monta päivää ylitäyden tietokoneeni kanssa, sillä en saa ladattua sinne tärkeitä videoita. Olen poistanut ja poistanut kaikenlaista, mutta tilaa ei tule.
Soitin taittajalle, joka neuvoi käynnistämään koneen uudelleen. No tietenkin!

AH! Vihdoin uudet videot alkoivat vallata konettani. Siinä odotellessa kävin läpi vähän lisää vanhoja juttuja. Näppäsin auki Anssi Niemen ohjaaman POPLUVXXX-esityksen taltioinnin. 
Hurjaa. Heti ekan tanssibiisin kohdalla muisti kroppa, miltä lavalla tuntui. Laulujen sanat muistuivat mieleen: "Osta ruusu kun haluat lepyttää, jos olit pitkään ulkona tai liian kännissä, pian tyttösi jo silmiänsä räpyttää."

Tuntui hyvältä muistaa, miltä tuntui näytellä juuri noiden ihmisten kanssa.

Jos olen ymmärtänyt oikein, monet näyttelijät eivät halua nähdä esitystaltiointeja. Tuntemani harrastajat ainakaan.
Minusta se tekee hyvää.



Nytkin tuntui tarpeelliselta katsoa itseään. Todeta: tuolta minä näytän, noin minä esiinnyn. Tuolta näyttävät ilmeeni, käteni, kasvoni, nilkkani. Tuolta näytän. Tai ainakin näytin vuonna 2012.

Muistan ajatelleeni silloin, että olen ruma ja kömpelö. Nyt kun katson jälkeen päin, on paha lähtenyt pois.

Olen monissa eri produktioissa tehnyt harjoitetta, jossa taputellaan toisen kroppa lämpimäksi ja lopuksi vedetään käsillä kehon ääriviivoja pitkin "paha pois." Jokaisella vedolla sanotaan: paha pois, paha pois. Hassua, ettei se paha usein sillä läsnäolon hetkellä lähde.


Pitäisi kai poistaa enemmän vanhoja juttuja koneelta, kotoa, mielestä. Mutta joskus niihin on hyvä palata. Sillä ilmeisesti vasta jälkeenpäin tulee kevyt toteamus - armo itseään kohtaan.

Kuvat: Niko Tiainen, Olli Äkräs.
Kaikki POPLUVXXX-biisit löytyvät täältä.

P.S. Kellariteatteri hakee uusia tekijöitä!

Minulla ei ole paljoakaan kokemusta kuolemasta.
Toki menettää voi monella tapaa. Mutta olen menettänyt harvoin ketään kuolemalle.

Puolen vuoden aikana on kuollut kaksi hienoa miestä, jotka ovat olleet "minun aikuisiani". Siis niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana muodostamassa turvallisten ja tuttujen aikuisten joukkoa elämääni. Kasvattajajoukkoani. Harvaa lasta kasvattaa vain äiti ja/tai isä. Siksi kaikkien äitien ja isien kannattaa mielestäni valita hyviä ja värikkäitä ihmisiä elämäänsä.

Kun sain keskiviikkona kuulla äidiltäni toisen hienon miehen kuolemasta, aloin itkeä ratikassa. Joku soitti takanani kitaraa.
Kun itku ei lakannut, mietin itkenkö väsymystä ja työstressiä. Ehkä niitäkin. Mutta kyllä minä itkin Häntä. Vaikka hänen oli hyvä mennä nyt.

Mitä nyt sitten, mietin. Mitä tehdä kun ei voi enää tehdä mitään.

Seuraavana aamuna en saanut aloitettua töitä. Makasin sohvalla ja tuijotin vuoroin seinää, vuoroin telkkaria. Äiti soitti mummilasta, en olisi jaksanut puhua. "No on jotenki surullinen ja saamaton olo. En mie tiedä mitä mun pitäis tänään tehdä. Että tuunko nyt sitten sinne mummilaan vai teenkö töitä vai.." Äiti käski tulla mummilaan ja mennä mummin kanssa uimaan.

Itkin bussissa. Itkin kävellessä. Itkin heti mummilan ovella. "Tule äitin viereen", sanoi äiti.

Lähdimme mummin kanssa uimaan.

Kävin kylmäaltaassa eikä se tuntunut missään.
Uin altaan päästä päähän niin monta kertaa kuin jaksoin ja menin lopuksi kököttämään hierontalaitteelle.
Vanha mies lipui ohitseni ja tervehti. "Täällä tulee kivan kevyt olo", mies totesi. Hymyilin. "Niin", sain sanotuksi. Mies nousi ylös altaasta hitaasti varaten jaloille vain vähän painoa kerrallaan.

Kun hetkeksi hukkuu suruun, kannattaa kai etsiä kevyttä oloa. Liikkua.
Ehkä ylipäätään aina pitää liikkua, mennä eteenpäin.

Muistin, kuinka olin saanut lukemattomat kerrat omilta aikuisiltani kyydin milloin juna-asemalle, lentokentälle, kouluun, milloin minne vain. Olin istunut autossa ja tuijottanut maisemaa, vilkaissut kättä joka vaihtaa vaihdetta, jutellut niitä näitä. Naurahdellut.
Pieniä kyytejä, joilla on iso arvo.

Katsoin mummia, joka nousi uima-altaasta ja vilkutti minulle.

Ehkä surussa pitää liikkua. Ja sitten pysähtyä niiden rakkaiden äärelle, jotka vielä ovat.

"Silmälasien valinta ei ole kyllä kivaa. Kun niitä pitää sitten jaksaa katsoa joka päivä. Se on melkein yhtä ikävää kuin gynekologilla käynti tai tissiliivien ostaminen. " -Paula Coelho

Minulla on juuri nyt tuo piinaava projekti päällä. En osaa valita sopivia silmälaseja. Alan olla jo siinä turhautumisen pisteessä, että voisin ostaa vaikka viidet rintsikat.
Jos saisin palkaksi nenälleni täydelliset rillit, voisin ihan hyvin laskea housut kinttuihin ja jutella hetken vaginakuulumisia.

Pidän laseja lähes joka päivä, joten ei ole aivan sama mitkä rillit valitsen.
Osaisinpa olla kuin siskoni, joka lompsi kauppaan, kokeili kymmenet kehykset, valitsi ja tilasi uudet lasit siltä seisomalta.

Minä teen useita käyntejä silmälasiliikkeeseen. Emmin ja pohdiskelen. Lähden pois, palaan.

Katsoin äsken äitin kanssa kuvia, joita otin viimeksi itsestäni silmälasiliikkeessä eri vaihtoehdoilla.  EI. Ei. Ei. Äitini tyrmäsi mielestäni parhaimmat. Hitto. Takaisin lähtöruutuun.

Itseasiassa silmälasien sankojen valitseminen saa minut (joka kerta) saman kokonaisvaltaisen ulkonäkökriisin ja henkilökohtaisen kysymyksen äärelle: miltä haluan näyttää?

Siksi on outoa, etten ole saanut apua naistenlehdistä: en yhden yhtä vinkkiä. Päärynä-, omena-  ja banaanivartalot sekä sesonkiin sopivat mekot  ovat kyllä lehdissä ahkeraan. Joskus toki joku näpsäkkä toimittaja toimituskokouksessa keksii: "Hei, no entäs jos ois juttu erityylisistä silmälasien sangoista? Käsiteltiin niitä viimeksi 2009."

Luin silmälasikriisini keskellä Olivia-lehdestä Joel Haahtelan kirjoittamaa juttua Jutta Gustafsbergistä. Kiinnitin huomiota yhteen toteamukseen artikkelissa.

"Ihmisen identiteettiä määrittää kolme asiaa: kuka minä todella olen, kuka haluaisin mielikuvissani olla ja mitä muut haluavat minun olevan."

Naulankantaan! Naurettavassa silmälasikriisissäni alkaa olla kyse siitä, etten tiedä kuka minä todella (silmälaseissani) olen tai edes kuka haluaisin olla. (Sillä nyt ei ole niin väliä, mitä muut haluavat.)

En tiedä tyyliäni. Valitsen kaikki tyylini rakentavat asusteet ja vaatteet fiilispohjalta tai käytännön syistä. Punaista lankaa ei ole.

Tilaukseen siis tyylini punainen lanka sekä naiselliset, kauniit, skarpit ja fiksun näköiset lasit. Ja persoonalliset ja rohkeat. Aina on hyvä olla ripaus Railia! Meikkitaiteilija Hulkkosta siis, jolla on aina hauskat ja näyttävät ruudut nokallaan.

Olisi ihanaa, jos Raili tulis mun makutuomariksi.

Valitettavasti Raililla taitaa riittää meikattavaa, joten on tyydyttävä äitiin. No. Ainakin äiti on suorapuheinen.
"Näytät mummolta noissa!"

Kävin mummin kanssa uimassa hänen vakkarihallissaan.
"Ai, täällä on kylmäallas! En taida uskaltaa...", totesin mummille heti alkuun. Mummi käski katsoa kivan näköisiä poikia.

Hitaampien uimareiden rata oli ruuhkautunut ja nopeiden rataa hallitsi vain yksi: Putinin näköinen mies, joka pärski vettä kuin viimeistä päivää - muiden päälle pääasiassa.

Menin uhmakkaasti nopeiden radalle, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen aloin hengästyä. (Ja ahdistua tuosta yhdestä ainoasta ratakumppanistani, mistä lie uinnin Suomen mestarista -98.)

Mutristelin otsaani, raahauduin radan päähän ja ihmettelin mummille, miksen jaksa. Olen ollut mielestäni niin hyvä uimari, kohtalainen ainakin. Hengästytti vietävästi. Mummi alkoi jo miettiä, onko sydämessäni vikaa.

Lähdin lipumaan kohti portaita. Altaan reunalla vanhahko, hyvin laiha mies pysäytti minut sanomalla viekkaalla äänellä: "Ei saa jättää kesken."
"Ai... mua hengästytti liikaa", naurahdin kiusaantuneena.
"Eikö se kuulu hengästyttää?"
"Niin... Siirryn vesijuoksemaan."

Kun olin päässyt vesijuoksussa vauhtiin, ui mies ohitseni pahoittelua äänessä: "Sillä minä vaan, kun sulla oli sellainen ilme, että en mä viitti enää."

Hymyilin miehelle. Hyvää patistusta: olin luovuttanut ihan liian helpolla. Hävetti ja ärsytti. Laitoin vyön altaan reunalle ja siirryin takasin nopeiden radalle. Aloin kauhoa kuin viimeistä päivää.
Putinin näköinen mies oli jo ehtinyt väsähtää.

Mietin samalla kroppaani: aivan hyvä, toimiva ja kaunis keho. Se kyllä saakin joutua koville. 

"Tiekkö: en ole varmaan vaan uinut niin pitkään aikaan, siksi hengästytti alkuun", huikkasin mummille, joka ui hitaiden radalla. "No se se on, sun pitää taas tottua", tuli vastaus. 

"Sähän olet hyvä uimari!" mummi kannusti, kun taas ohitimme toisemme.

Lopuksi pulahdin kylmäaltaaseen ja pistin korvan taakse: Ei saa jättää kesken!

Kuva: Mitro Härkönen

"Mä tunnen sinut pikkusisko
me vaikka vasta kohdattiin"

Huomenna lauantaina tulee ensi-iltaan Mustikkamaan kesäteatterin Seitsemän siskoa -esitys, jossa näyttelen uhmakasta, ylpeää ja herkkää Gloriaa.

Ja nyt olen rehellinen: kun harjoitukset keväällä alkoivat, koko esitys ja sen aihe ei kiinnostanut minua.

Sirpa Riuttalan ohjaaman Seitsemän siskon pohjana on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Meidän esityksessämme veljet ovat siskoja - ystävystyneitä lähiömimmejä, jotka ovat viettäneet köyhät lapsuutensa kapakoissa leikkien likaisilla legoilla. Nyt nuorina naisina siskot ryyppäävät, riehuvat ja tappelevat. Kiroilevat ja näyttävät keskaria, etsivät rajojaan.

Aluksi en löytänyt samastumispintaa esitykseen, en löytänyt mitään kiinnostavaa vinkkeliä. Minua ei kiinnostanut pämppääminen ja huorittelu.
Jos hahmoni Gloria kävelisi toppaliivissään Steissillä vastaan, katsoisin ohi etten saisi turpaan. 

Harjoituskauden lopulla jotain loksahti minussa. Aloin löytää ostarimimmien elämästä syvempiä kerroksia, kun uskalsin nähdä oman elämäni heikot hetket ja sovittaa niitä Seitsemän siskon kohtauksiin. Harvan ihmisen elämä kun on pelkästään sileä.

Ohjaajamme Sirpa puhui harjoituksissa köyhyyttä käsittelevästä, Anna-Stina Nykäsen kirjoittamasta artikkelista Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea.  Liikutuin lukiessani artikkelia, sillä samastuin ja tajusin, miten tärkeään aiheeseen olemme iskeneet kiinni.

Löysin vihdoin lähestymiskulmani: Seitsemän siskoa -esityksen pohjavireenä virtaa köyhyys.

Ymmärsin, miten paljon köyhyys syö ihmistä ja ylpeyttä, miten sen sivutuotteena syntyy huonommuuden tunnetta. Kun joutuu pyytämään taloudellista tukea muilta, joutuu samalla perustelemaan elämänsä, tarpeensa, toiveensa ja haaveensa. Joutuu arvottamaan kaikkea.

Esityksestä tuli itselleni kiinnostava, kun päästin koko sen maailman ihoni alle.
Oma äitini on yrittänyt antaa minulle kaiken, mutta joutunut silti usein pihistelemään ja pinnistämään. Sain pienenä valita, ostetaanko Disney-VHS vai matkustetaanko mummilaan. Äiti kyllä yritti peitellä lompakkomme laihuutta.
Kun äiti oli sopinut tanssituntieni maksamisesta osissa, lueteltiin tunnin alussa niiden nimet, joiden tunnit olivat osittain tai kokonaan maksamatta. Kun äiti kuuli siitä, hän soitti raivoissaan tanssikouluun: Nämä asiat hoidetaan aikuisten kesken.

Moni matka, harrastus ja asia on mahdollistunut minulle äitini tekemillä uhrauksilla ja ystävien sekä sukulaisten tuella.  Minulla ja  esityksen siskoilla on jotain yhteistä, vaikka en yritäkään ryypätä itseäni hengiltä, vaan katson eteenpäin.
Olen iloinen, että pysyin epäkiinnostavan aiheen kimpussa ja katsoin Gloriaa tarkemmin. En katsonut ohi. Ehkä esitys oli minulle alkuun epäkiinnostava, sillä en halunnut nähdä minussa ja Gloriassa mitään yhteistä. Koska hitto vie: kyllä köyhä lapsuus hävettää. Se häpeä on outo ja epämääräinen möykky nuoren ihmisen sisällä.

Artikkelin luettuani tajusin, etten ole juurikaan puhunut ystävieni kanssa, miten raha on kunkin elämää määrittänyt. Ovatko köyhyys ja varakkuus tabuja lasten ja nuorten ystäväporukoissa? Niistä ei puhuta, mutta kyllä niitä ymmärretään. Kun olin pieni, kaikki tiesivät, kuka asuu kalliissa omakotitalossa, kuka pienessä vuokrakämpässä. Mutta köyhyyden tai varakkuuden tuottamista tunteista ei puhuttu.

Seitsemän siskon porukassa köyhyys ei ole tabu. Se on pohja rämäpäiselle ystävyydelle.


Keskiviikkona minua lykästi.

Haluan  aina löytää  jokaiselle esittämälleni hahmolleni teemabiisin. Löysin sen Glorialle keskiviikkona sattumalta Steissillä matkalla harjoituksiin. Rautatientorilla oli HSL:n tapahtuma ja jokin tyttöporukka lauloi hennosti Tehosekoittimen kappaletta Hetken tie on kevyt, josta Laura Närhi on tehnyt oman versionsa.

Siinä se on! Glorian biisi!

"Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea"

Tällä viikolla maanantai lunasti paikkansa yleisesti hyljeksityimpänä ja huono-onnisimpana viikonpäivänä, kun sain jo aamukuudelta migreenikohtauksen enkä saanut edes buranaa pysymään sisällä.

Menin takaisin nukkumaan. Herättyäni uudestaan lykkäsin töitä ja siirryin mummilaan sairastamaan, jotta ehtisin nähdä edes vilaukselta Oulusta asti tulleita sukulaisia. Makasin, söin vähän jotain, kävin vähän puistossa, juttelin, makasin, söin vähän jotain, makasin. Vähän kaikkea. Ei mitään liikaa.

Iltapäivällä mummilaan tuli yllättäen kylään myös mummin vanha ystävä, jota en ollut tavannut ennen. Hän ehdotti, että voisi viedä meidät läheiseen ravintolaan syömään. "No.. mikäpä ettei.. Mutta että ihan näin yllättäen?", ihmettelimme mummin kanssa.

"Kaikki hauskat asiat tapahtuvat yllättäen", sanoi ystävä.

Niin me menimme: mie, mummi ja ystävä. Söimme ihanaa ruokaa ja keskustelimme elämästä.

Makasin iltaan asti mummin sohvalla ja katsoimme yhdessä Neiti Fisherin etsivätoimistoa telkkarista.  Mummi selosti koko ajan, mitä tapahtuu: "Katso, nyt se ehkä arvasi, kuka on murhaaja. No mitäs se nyt tekee? Pitääkö sen aina hypätä heti sänkyyn, kun se tapaa komean miehen?"

Usein ajattelen, että migreenipäivät ovat turhia, sillä voisi tehdä niin paljon muutakin, kuin vain maata ja rukoilla kivun loppumista.

Mutta usein niinä päivinä tapahtuu lopulta kaikkea kivaa, koska kaikki ennalta sovittu ja suunniteltu väistyy kivun tieltä  - ja antaa tilaa yllätyksille. Hauskalle.

Ja koska migreenipäivinä voi niin huonosti, sitä valikoi tekemisensä tarkoin. Ei tule hötkyiltyä, kun ainoana tavoitteena on saada parempi olo.
Ei turha tavoite.





 

Lapsena kuvittelin hyrrien olevan balettitanssijoita, jotka tekevät piruetteja pöydän pinnalla.
Kun tarpeeksi harjoitteli, sai hyrrän pyörimään toisin päin, siis pitkän tikun varassa. Silloin hyrrä näytti sieneltä. Sain itse valita oliko se sieni, tanssija vai vain hyrrä.

Pari päivää sitten löysin varaisäni tekemän, vanhan hyrrän. Tai no, löysin ja löysin: se oli kaapin reunalla, en vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota pitkään aikaan.
Oli pakko kokeilla. Sain sen tanssimaan.

Olen miettinyt innostusta ja asennetta, ja todennut, että elämä on helpompaa, kun siitä on innoissaan.

Stressasin muun muassa Muuramen laatikostojen kuljetuksesta kotiini sekä galluphaastattelujen tekemisestä. Sitten hoksasin, että miksi en keskittyisi kahteen asiaan:
1) Ihanaa sitten lopulta saada laatikostot kotiini. Näen myös rakasta ihmistä niiden kuljetussessiossa.
2) Ihmisten pysäyttäminen haastatteluun kadulla on kamalaa. Sen lopputulos - ihmisten haastatteleminen  taas on mahtavaa: saan keskustella jonkun kiinnostavan, hauskan tai ihanan uuden tyypin kanssa.

Tänään luin loppuun Elina Tanskasen teoksen "Auta, Elina - Parisuhdekirja". Hitsi, pidän Tanskasen lempeästä kirjoitustavasta.

Mutta ei se pelkkää lempeää lälläriläätä ole. Kirja kysyy monta kinkkistä kysymystä: Onko sinulla periaatteita? Vastaavatko ajan- ja rahankäyttösi arvojasi? Onko sinulla elämäntehtävää? Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? 




Tanskasen kirja palautti mieleeni myös tarinan intiaanipäälliköstä, joka kertoi lapsenlapselleen, että jokaisen ihmisen sisällä on kaksi koiraa, jotka kamppailevat keskenään: hyvä ja paha. Valkoinen ja musta. Lapsenlapsi kysyi intiaanipäälliköltä, kumpi voittaa. "Se kumpaa ruokit", vastasi päällikkö.

Miepä yritän jatkossa kaataa naksut valkoisen koirani kippoon.

Kortit:  Tove Jansson (Kuva: Per Olov Jansson ) & Linnea i målarens trädgård ( Christina Björk och Lena Andersson)

Teimme viime kesänä Kellariteatterissa Heinäkuu -nimisen musiikkiesityksen, johon kirjoitin laululyriikoita ensimmäistä kertaa elämässäni.
Kirjoitin Rovaniemen yöttömässä yössä tekstin työnimellä Laila H viitaten löyhästi Laila Kinnuseen. Sanoista tuli myöhemmin Taikoja, jonka Ida Vakkuri sävelsi kokonaiseksi kappaleeksi. Ja mikä ihaninta: syksyllä Ida alkaa yhtyeensä kanssa esittää Taikojaa keikoilla.

Hyvää juhannusta!


TAIKOJA

Loppukesään asti teen juhannustaikoja
Kuljen lemmenkipeenä alasti parkkiksella tai pellolla
Tyynyn alle kukat kerään, silti aina yksin herään

Toiset meistä on laivoja
Minä lahonnut vene ilman airoja

Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä veneestä kauhon
Se tulvii jo sisään
En koskaan oppinut mitään
Silti hukkua halua en

Pimenevinä öinä on mun toinä katsoa kaivoon
Silti joka tuttavuus tyssää vaimoon
Voisin retkahtaa hellään mieheen, pollähtää hänen tielleen

Olisin valmis, se ois menoa
Suhde yhtä etukenoa

//Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä veneestä kauhon
Se tulvii jo sisään
En koskaan oppinut mitään
Silti hukkua halua en//

Tanssin hitaat ja humppani, oisko joku näistä se kumppani?
Mies lähestyy pilkun jälkeen
"Käyks takaapäin?" , se kysyy heti kärkeen
Kädet nostaa hameen, peilistä nään pettyneen katseen
Iho vasten ihoa
Miksen herännyt kotoa?

//Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä veneestä kauhon
Se tulvii jo sisään
En koskaan oppinut mitään
Silti hukkua halua en//

Toiset ehkä on laivoja
Minä vene ja onneton lokki
Siivissäni roikkuu painoja
Aamupalaks morkkis ja shotti
Tää oli viimeinen kerta nyt mä rauhotun
Joogaan ja tuijotan merta
Itseni kokoan (uppoan)


Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä vimmattuna kauhon
Se tulvii jo sisään
Vaikken koskaan oppis mitään
Silti hukkua aio mä en
Hukkua aion mä en
Huku en