Hyvään päähän

Huh, onpas hurahtanut pitkä tauko tänne kirjoittamisesta. Nyt tuntui taas luontevalta.

Sivuhuomautuksena muuten: olin ehtinyt kriiseillä blogin nimeä, että onko se liian vaikea, eihän kukkaan mieti sitä niinko mie, että syvään päähän, hyvään päähän - pitäiskö olla joku nasevampi? Sitten sisko totesi: "Musta se on hyvä." Lappilaiseen tyyliin, vähän ykskantaan. Se riitti ja tuli ajatus: niimpä, ei tehä tästä ongelmaa, avataan mielummin läppäri ja pistetään näppistä viuhuen! Lappilaisilla (ja etenkin äidilläni) on muutenkin aika ihana asenne: "Ei sole ko järjestää!" Eli kaikki onnistuu, pittää vaan itte järjestää.

No yksi asia, mihin ei voinut itse jotenkin järjestämällä vaikuttaa, oli kaatuminen ja sääriluun murtuma. Vedin nimittäin tammikuun alussa komiat lipat Sh'bam-ryhmäliikuntatunnilla.

Facebookiin kirjoitin pöllämystyneenä:

"Onpa hämmentävä olo. Makaan sairaalan päivystysosastolla ja ootan että mun sääri leikataan huomenna. Tuntuu, että olen hypännyt jonkun ihan muun elämään, mutta omaani tää on. Tämä seikkailu alkoi lempijumppatunniltani Sh'bam. Liukastuin äkisti: polvilumpio meni paikoiltaan ja römähin alas murskaten vissiin siinä sitten säären. Muistikuvassani tuosta hetkestä kaikki sekunnit kietoutuvat yhteen - ikinä ei ole mikään tuntunut siltä. Hävis kaikki järjestys ja kronologisuus. Samassa hetkessä makasin, huusin, itkin, olin valahtamassa lattialle, muut jumppaajat olivat jo ympärilläni ja laittamassa mua parempaan asentoon, olin kaatumassa. Se näytti mun silmissä vauhdikkaalta karusellilta, jonka keskellä olin.

Olipa huojentavaa, miten yhtäkkiä kaikki kerääntyi ympärille auttamaan. Olin ko joku rääkyvä leirinuotio, jota muut tuijottivat huolissaan. Joku silitti, toinen haki vettä, kolmas soitti ambulanssia ja  etsi puhelimeni, että pystyin soittamaan poikakaverille. "Muista hengittää", sanoi joku ja vierestä lähti joku hakemaan mun tavaroita kaapista. Kun siinä rauhoituin, laskeutui nuotiopiiriin rentous. Sanoin, että olin oikeasti sekunti ennen kaatumista miettinyt: tänne mie tuun joka keskiviikko!"




Nyt kaatumisesta on yli kolme kuukautta ja harjoittelen kävelemistä. Kipsi on jo pois. Välillä on ollut ihanaa: olen saanut osakseni valtavasti apua ja empatiaa.  Olen tehnyt hoitokoirani Fifin kanssa töitä kotoa, hän näkyy tuossa fotossa.

Välillä on ollut vähän takkuisaa, myönnän. On ollut turhauttavia ja liikuttavia hetkiä: esimerkiksi se, kun harjoittelin kävelemistä ulkona ja otin lepiä eli nojasin kävelykeppeihini. Vastaan tuli pariskunta ja heidän välissään pieni poika, joka huusi kirkkaalla äänellä minulle:

"MIKSI SÄ ET KÄVELE?" 

”Mun pitää vähän levätä", vastasin. Hymyilin, ja mietin että ärsyyntyäkö vai purskahtaa itkuun liikutuksesta.

Tuo pojan kysymys onkin se, mitä olen eniten kuntoutusaikanani miettinyt: miksi et kävele – silloin kun voit?

Nyt arki rullaa jo paremmin, mutta kun kaikki toimiminen oli vaikeaa, hoksasin ikävöiväni juuri niitä asioita, joita ennen "ei ihan just nyt jaksais" - suihkussa käynti, kauppareissu, portaiden kävely, roskien vienti. Kaikki arkinen ja ihana! Liikkumistakin aina lykkäs, sitä jumppaan tai lenkille lähtöä.
Sitten sitä itkettiin räkäitkua pari kuukautta niiden perään.

No, nenä on nyt niistetty ja kevät alkaa koittaa. Aloitin uuden bloginkin, Lilyyn. Sen nimi on Luovuusvoitto ja se keskittyy pohtimaan luovuutta ja kirjoittamista.

Täällä taas keskityn pohtimaan, no, tätä kaikkea – sitä, mitä voi järjestää ja etenkin sitä, mitä ei voi.