Hyvään päähän

Lapsena kuvittelin hyrrien olevan balettitanssijoita, jotka tekevät piruetteja pöydän pinnalla.
Kun tarpeeksi harjoitteli, sai hyrrän pyörimään toisin päin, siis pitkän tikun varassa. Silloin hyrrä näytti sieneltä. Sain itse valita oliko se sieni, tanssija vai vain hyrrä.

Pari päivää sitten löysin varaisäni tekemän, vanhan hyrrän. Tai no, löysin ja löysin: se oli kaapin reunalla, en vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota pitkään aikaan.
Oli pakko kokeilla. Sain sen tanssimaan.

Olen miettinyt innostusta ja asennetta, ja todennut, että elämä on helpompaa, kun siitä on innoissaan.

Stressasin muun muassa Muuramen laatikostojen kuljetuksesta kotiini sekä galluphaastattelujen tekemisestä. Sitten hoksasin, että miksi en keskittyisi kahteen asiaan:
1) Ihanaa sitten lopulta saada laatikostot kotiini. Näen myös rakasta ihmistä niiden kuljetussessiossa.
2) Ihmisten pysäyttäminen haastatteluun kadulla on kamalaa. Sen lopputulos - ihmisten haastatteleminen  taas on mahtavaa: saan keskustella jonkun kiinnostavan, hauskan tai ihanan uuden tyypin kanssa.

Tänään luin loppuun Elina Tanskasen teoksen "Auta, Elina - Parisuhdekirja". Hitsi, pidän Tanskasen lempeästä kirjoitustavasta.

Mutta ei se pelkkää lempeää lälläriläätä ole. Kirja kysyy monta kinkkistä kysymystä: Onko sinulla periaatteita? Vastaavatko ajan- ja rahankäyttösi arvojasi? Onko sinulla elämäntehtävää? Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? 




Tanskasen kirja palautti mieleeni myös tarinan intiaanipäälliköstä, joka kertoi lapsenlapselleen, että jokaisen ihmisen sisällä on kaksi koiraa, jotka kamppailevat keskenään: hyvä ja paha. Valkoinen ja musta. Lapsenlapsi kysyi intiaanipäälliköltä, kumpi voittaa. "Se kumpaa ruokit", vastasi päällikkö.

Miepä yritän jatkossa kaataa naksut valkoisen koirani kippoon.

Kortit:  Tove Jansson (Kuva: Per Olov Jansson ) & Linnea i målarens trädgård ( Christina Björk och Lena Andersson)