Nyt Rovaniemen reissulla yksi rakas katsoi työlään remonttinsa kaunista lopputulosta ja tokaisi päätään pudistellen:  ”Minkä sille mahtaa, ko on sinnikko.” Niin, joillain se on melkeinpä veressä että ei voi luovuttaa, kun on hommaan ryhtynyt tai saanut päähänsä idean. Se on hullua, mutta hatunnoston arvoista.

On olemassa myös huonoa sinniä, olen tänä kesänä pohtinut. Sinniä, joka on miinusmerkkistä - sen voimalla vastustaa niin maan hitosti; pistää hanttiin. Olen miettinyt tänä kesänä paljon antautumista; avoimuutta ja heittäytymistä. Olen nimittäin tajunnut pilanneeni monet hetket, ajanjaksot ja vaikkapa teatteriproggikset pistämällä hanttiin - vaikka olen itse valinnut mennä mukaan! Mutta joku on siinä tilanteessa tökkinyt, tai minä itse olen tökkinyt, enkä ole antautunut mukaan.

Harmittaa tuo ajatus, että olen itse antanut monen hetken mennä ohi omalla levottomuudellani. Enkä edes tiedä, miksi en ole ollut läsnä ja tyytyväinen. Ollut ihan rauhassa vaan. Ehkä en ole tiennyt mitä olen aidoimmin halunnut ja siksi myös hangoitellut vastaan niissä hetkissä, joissa olen.

Liekö tuo vastaus, mutta nyt ainakin alkaa tuntua fiksummalta antautua tilanteisiin sillä välin, kun se jokin ”oikeasti” haluamani asia selviää. Hyvän ja juuri sen ”oikeankin” voi sössiä epäilyllä ja tyytymättömyydellä.

Kuten ystäväni, upea Susanna laulaa: ”Älä enää mieti, anna sen virrata, virrata.”
Olen nyt matkalla Kittilään, maalauskurssille Särestöniemen. Juuri loikki pieni poronvasa tien yli.

Toivon, että osaan täällä antaa virrata.


 "Junassa ollaan. Oulun tuolla puolen", kuvaili mies tuossa hetki sitten puhelimeensa. Rovaniemelle on enää puolisen tuntia. Olen lähtenyt Helsingistä klo 6.14 junalla, joka ei ole ehkä se hehkein, mutta konduktööri Mika toivotti kaikki aurinkoisesti tervetulleeksi ja lupasi järkätä asiat parhain päin, jos jollakulla on mielenpäällä jotain tai murheita matkan suhteen. Ei ole murheita.

Sain nimittäin eilen uuden puhelimen, pitkällisen hinta-, laatu-, akku-, kamera-, muistin määrä-, käyttöjärjestelmä- ja käyttömukavuusvertailun päätteeksi. Onneksi oli ystävä mukana. Hiillostin Gigantin myyjiä ominaisuuksista ja kilautin kavereille ja kysyin kommentteja muistinmäärästä ja hinta-laatu-suhteesta. Olin etukäteenkin kysynyt suositteluita. Jännittää aina ostaa jotain näin kallista, varsinkin nyt kun ostin työpuhelinta.

Puhelinhistoriani ei myöskään ole se murheettomin: nyt rukoilen etten tiputa tätä vessanpyttyyn (tehty), Kemijokeen (tehty) tai asvaltille (tehty). Tai ettei tätä varasteta esim baarissa (tehty) tai teatterissa (tehty). Ostin panssarilasin ja lisäksi ylt’ympäriinsä suojaavat kuoret, vahingoista viisastuneena, ja pidän tästä kapulasta täällä nyt maanisesti kiinni.

No, äitin kanssa hengailu Rovaniemellä ja viiden päivän maalauskurssi Kittilässä, Reidar Särestöniemen tiluksilla varmaan tekee hyvää mielelle ja kännykkää puristaville rystysille. Löystyy ote vähän.

Otteesta puheen ollen. Oulussa oli vaihto ja yritin löytää edes jotain nurkkaa isolle matkalaukulleni, joka oli liian paksu lukolliseen kaappiin. En jotenkin kehannut pyytää apua, että oisin saanut koitettua saanko laukun hyllylle mahtumaan, joten etsin sille paikkaa eri vaunuista. Yksi nainen tokaisi käytävällä, omassa vaunussa:
"No siekö se seilaat tuon matkalaukun kanssa."
"Joo näin se taitaa olla", sanoin ja kyyristellen työnsin laukkua taas johonkin. "Äh, nostan sen tuonne."
"Älä yksin nosta, mennee selkä. Joku auttaa."
"Minä autan!" kuului parin penkin päästä. Tämä nainen oli tuttu jo kaapeilta, kun yritimme änkeä laukkujamme kaappeihin.
"Kiitos!" ähkäisin mie.
"Jaksatteko?" huolehti sivustaseuraaja.
"Kahden naisen voimalla", huikkasi kaappituttu.
"Miten saatte pois sitten?"
"Minä autan poiskin!"
"Kiitos.."
"Minäkin voin auttaa", totesi vierustoverini vähän kauempaa.

Junassa on tunnelmaa. Ja yhteinen ote painaviin laukkuihin.
Powered by Blogger.