Hyvään päähän

Ukillani, äitini isällä, oli tapana sanoa tietyt sanat äidilleni, jos tämä murehti asuaan ennen ulos lähtöä: "Kuka se sinnuuki kattoo." 

Mutta aina riittää katsojia. 

Viime vuonna tähän aikaan Yle uutisoi,  että tuoreen tutkimuksen mukaan kolmannes yhdeksäsluokkalaisista tytöistä on kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää. Tytöt törmäävät häirintään etenkin netissä.

Ihmettelin uutista, mutta sitten muistin, kuinka monta kertaa minultakin oli joskus Habbo Hotellin chatissa kysytty kuppikokoani. 

Tällä viikolla Taiteiden yönä  menimme ystäväni kanssa kiertelemään keskustaan. Esplanadilla satuin huomaamaan kaukaa,  kun vanhempi mustaan pukuun pukeutunut laiha mies elehti kahdelle ehkä 16-vuotiaalle tytölle, saako hän ottaa heistä kuvan. 

Kysyin ystävältäni, oliko tilanteessa hänen mielestään mitään outoa. Ehkä oli, ehkä ei. Pitäisikö mennä kysymään? "Voithan sanoa, että olet toimittaja ja sinua kiinnostaa", ystäväni heitti. 

Mies jatkoi kuvaamista ja viittoi kädellään nurmikolla istuvia tyttöjä lähemmäs toisiaan. 

"Ei kyllä mie nyt menen kysymään, mitä se tekee." Menimme istumaan viereen, ja kuulin kuinka mies pyysi saada tyttöjen yhteystiedot lähettääkseen kuvat.

Menin väliin ja esitin kysymyksiä miehelle. Hän kertoi englanniksi olevansa katuvalokuvaaja ja tekevänsä projektia aiheella Kauniit kasvot. 

Tajusin miehen olevan juovuksissa. 

Sanoin, että toivottavasti hän kunnioittaa tyttöjä ja tajuaa tilanteen: vanhempi mies ja kaksi nuorta tyttöä. Kehotin tyttöjä ottamaan miehen yhteystiedot. Ei toisin päin. 

Palasin ystäväni luo. Hän mietti, tajusivatko tytöt varmasti tilanteen. 

"No... Luulen." Tytöt olivat katsoneet minua silmiin, hymyilleet. He näyttivät fiksuilta ja mukavilta. He eivät sanoneet mitään minulle. Oli voimaton olo. Miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia? Ehkä olen väärässä: ehkä mies onkin vain katutaiteilija? Kysynhän minäkin ihmisiä kuvaan työssäni. 

 Tajusin, että tartun siihen, minkä tiedän olevan totta, sillä miehen pään sisäisiin aikeisiin en pääse. Palasin takaisin miehen ja tyttöjen luo. 

"Anteeksi, haluan vielä sanoa, että on tosi hienoa että sulla on tuollainen katukuvausprojekti, mutta teen töitä toimittajana ja minusta ei ole ok, että kuvaat ihmisiä humalassa. Varsinkaan nuoria tyttöjä. Se ei ole ok." 

Siinä vaiheessa alkoi adrenaliini pauhata kropassani, kuten aina kun minun pitää puolustaa tai puolustautua. Loppua en muista, ehkä toivotin hyvää iltaa. Mies ei sanonut mitään. Lähti vain.  

Menimme istumaan ystäväni kanssa Kauppatorin reunalle. 

Keräsin itseäni. Etoi. Sitten tuli hyvä ja rohkea olo. Ja sen jälkeen tuli morkkis.  Olinko tehnyt oikein? Olinko puuttunut asiaan turhaan. Mikä minä olin sanomaan? Entä jos olin kuvitellut koko tilanteen? Olin juuri pari päivää sitten lukenut Oliviasta artikkelin siitä, miten nuoret naiset eivät aina osaa pitää rajoistaan kiinni, koska he haluavat miellyttää, kokea ja kokeilla. Entä jos ylireagoin? 

Kukaan ei valmenna tällaisia tilanteita varten. Koulussa, töissä ja Facebookissa puhutaan kyllä nuorten (naisten) oikeuksista, koskemattomuudesta ja kunniasta, mutta minä ainakaan en tiedä, miten tällaisissa tilanteissa tulee toimia. Mutta sen tiedän, miltä tuntuu joutua humalaisen vanhemman miehen katseen ja kysymyksien kohteeksi. Uskon, että saman tietävät monet naiset. 

Vuosia sitten eräs vanhempi miestoimittaja soitti minulle iltayhdeksältä humalassa keskustellakseen antamastani haastattelusta. Kuulin tutulta, että miehellä oli ongelmia elämässään. Ei mennyt hyvin. Empatiasta annoin asian olla. Ok. 

Vuosia sitten tuntematon lihava, tumma mies istui vieressäni ja tuijotti minua koko ratikkamatkan. Vain tuijotti. En sanonut mitään, ehkä minä vain kuvittelin. Miksi se minua tuijottaisi. 

Viime viikolla nuorehko mies katseli minua ratikassa koko matkan. Katsoin tiukasti pois päin. Jäädessäni pysäkillä tarkistin, ettei hän jäänyt kanssani. Olin valmistautunut juoksemaan.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. 

Taiteiden yönä tajusin: alan aikuistua. Olen vain 23-vuotias, mutta silti haluan ottaa vastuuni kohtaamistani tilanteista ja sanoa ei, vaikka osuisin väärään arvioon. On pelottavaa ottaa se vastuu.

Minulla ei ole pikkusiskoa tai tytärtä. Mutta jos minulla olisi, opettaisin:  kaikki ei ole ok. Aina riittää katsojia.