Niin kai se on, että elämässä pärjää, kun tietää heikkoutensa.

En ole ollut ikinä ollut kovin hyvä pysymään pystyssä. Siis kirjaimellisesti. Kun olin pieni, äitini kirosi ja minä itkin aina melkein heti perään uusien, kalliiden housujen ostamisen jälkeen. Kaaduin aina housujen ekana päivänä, tai vähintään ensimmäisellä viikolla rei'ittäen kaikki housuni polvista, yhdet kerrallaan.

Tämän housu- ja kaatumishistorian huomioon ottaen oli ihme, että ylipäätään sain idean jäisessä mäessä palata taaksepäin ja huutaa mummolle takanani: "Tarvitsetko apua?" Siitä noin sekunti niin olin itse selälläni.

Ei siinä auttanut kuin nauraa ja kömpiä vaivalloisesti ylös mummon huutaessa: "Ei kannata!"

Ei kannata, ei totisesti kannata.

Enpä olisi uskonut. Minusta on tullut Antti Tuisku fani.

Uusi kappale Mä hiihdän on ihan huikea. Ylex kirjoitti biisianalyysissään: "Sanoitukset eivät kerro laduilla painamisesta. Ne kannustavat jaksamaan. Silloinkin, kun toinen liikkuu eteenpäin ja itse jumittaa paikallaan tai takeltelee vaikeuksien kanssa."

Olen ihan eri mieltä. Minusta biisi kertoo työhulluudesta, liiasta kunnianhimosta ja taidottomuudesta pysähtyä. Taidottomuudesta jättää latuja väliin.
Ei siinä ole mitään kannustavaa - siltä kuulostaa myös Tuisku, laulussa henkihieverissä.

Koomista kyllä tein viime viikolla Rovaniemellä pari päivää töitä vuokratussa toimistotilassa UR:n yläkerrassa ja hain Antti Tuiskun Siwasta Veitikantieltä lounaani. Joskin sain vasta sinne mennessäni tietää, että Tuiskun Siwa onkin Veitikantiellä, ei lähempänä Ounasvaaraa, kuten olen aina luullut.

On tässä fanittamisessa vielä opittavaa. Ja itselläni myös siinä hiihtämättä jättämisessä.

Powered by Blogger.