Labradorinnoutajan leuasta valuu kuolaa. Naisella on violetti tukka. Lapsi irvistelee vaunuissa omaksi ilokseen. 

Olen alkanut nähdä enemmän, mitä ympärillä tapahtuu. Syy on yksinkertainen: en pääse kulkemaan nopeampaa, koska tammikuussa murtunut jalkani ei ole vielä valmis vauhtiin. 

Se kyllä ottaa aivoon, sitä en kiellä. Joinakin päivinä ärsyttää ihan hitosti, että joka askel tuntuu oudolta ja sattuukin. Oikeaa jalkaa ei unohda hetkeksikään. Vasen taas on unohtunut kokonaan. 

Mutta on tässä tilanteessa hyviäkin puolia: teen paljon ja tosi hauskoja havaintoja muista. (Ja he tekevät havaintoja minusta - moni katsoo tahtomattaankin ja varmaan miettii, miksiköhän tuo ontuu. On muuten kummallista olla yhtäkkiä kadulla huomion kohde!)  

Takaisin niihin hyviin puoliin! Kun kävelee hitaasti, tulee myös ajateltua kaikenlaista.
Liikun ikään kuin omassa rauhallisessa kuplassani, kun kaikki muu viuhuu vauhdilla ympärillä. 

Yksi hyvä puoli on myös se, että silloin, kun mulla ei ota aivoon, mulla tuntuu kävellessä, että vitsit mie olen mahtava ja mun ajatukset kannustaa kulkua: Siistiä, että pystyn kävelemään ja että jaksan kävellä. Oonko vähän sisumimmi. 

Liekö tuo ajattelu tullut positiiviselta äidiltäni. Hänellä on itsellään MS-tauti, ja se jos joku on mielestäni - anteeksi kielenkäyttöni - perkeleellinen pirulainen. MS on yksilöllinen ja etenevä autoimmuunisairaus sairaus, jossa sairastuneen immuunijärjestelmä toimii virheellisesti ja hyökkää omaa hermostoa vastaan (miten menee noin niinku omasta mielestä, immuunijärjestelmä?!)

Sairaus voi vaikuttaa näköön, kävelyyn, tuntoaistiin, muistiin, pidätyskykyyn, yleiseen jaksamiseen.. Mutta ei aina vaikuta, koska jokaisella tautia sairastavalla on omat oireensa ja "pahenemisvaiheensa"; välillä voi mennä hyvin ja juoksee, välillä ei pääse sängystä ylös ja jalat ei kanna.

Eilen oli itseasiassa Maailman MS-päivä. Päivällä on vissi pointti: jakaa tietoa & kerätä myös ihmiset yhteen. Tämän vuoden teemana oli tutkimus. 

Mulla itselläni on ristiriitainen suhde tuohon päivään, en osaa oikein sairastuneen läheisenä "tehdä" sillä päivällä mitään aluksi. Illalla kuitenkin sitä huomaa miettineensä asiaa enemmän ja tajuaa, että ehkä on hyvä olla yksi päivä, jolloin sairautta miettii sen sijaan että sitä välttelisi. Läheisen MS kun ei ole mieltäkohottavin ajattelun aihe. 

Äitini on onneksi suhtautunut tautiin jotenkin pippurisesti; hän ei ole lakannut laisinkaan elämästä, vaikka MS kampittaa milloin missäkin mutkassa. Hän se vasta sisumimmi on. 
Äitini ei taistele vastaan, vaan elää sairauden kanssa. Olen itseasiassa alkanut miettiä, että on tosi epäreilua puhua "urheasta taistelusta" sairautta, vaikka syöpää tai MS:ää vastaan, koska sairaalla itsellään on rajalliset mahdollisuudet tehdä sille mitään: sairaus tekee kyllä mitä lystää.
Tuntuu että "taistelusta" puhuttaessa syntyy samalla jaottelu ja illuusio, että joku hävisi tai voitti taistelun sairautta vastaan omalla taistelutahdollaan. Vakava sairaus ei sairastajaansa kuuntele. 

Toki jos taistelua on se, että hoitaa itseään ja pysyy sisukkaasti liikkeessä, vaikka hitaassakin, ja pyrkii elämään täydesti, niin varmasti sillä on positiivinen vaikutus ja se on ihailtavaa.

Mutta taistelua ei saisi keneltäkään kipeältä odottaa tai vaatia - varmaan kaikkien sairauksien yhteinen piirre on, että ne vievät voimat. Se on surullista ja kuluttavaa, mutta sille ei mahda mitään.

Ja kyllä, onhan taistelu-sanalla voimaannuttava klanginsa. Ehkä joku haluaa sanoa: Minä taistelen! Mutta.. jokin siinä mättää. 

Ehkä tuntuu, että koska sairaus tulee kutsumatta viereen, voisiko olla helpompi sanoa sille: Ai, tupsahdit siihen ihan omin päin? Olisin mielelläni mennyt ihan yksin. No. Tervetuloa, mennään yhdessä sitten. 

Samaa pitäisi kai minunkin sanoa kipeälle jalalle; mennään vain eteenpäin, pikkuhiljaa. 
Powered by Blogger.