Hyvään päähän

Kävimme poikaystäväni kanssa viikonloppuna kiertelemässä helsinkiläisiä tapahtumia. Ensin kävimme Kaapelitehtaalla Helsinki Design Week markkinoilla, joissa meinasin uupua kaikesta kauneudesta ja eniten ihmispaljoudesta.

Sen jälkeen lähdimme piipahtamaan Katajanokalla Ravintola Nokan Pientilatorilla. Olin täpinöissäni. Poikaystäväni oli nimittäin kertonut, että siellä on kilejä.
Ei sillä pientilatuottajien ihanalla ruoalla niin väliä, kunhan näkee kilejä!

No. Ei siellä lopulta ollutkaan kilejä. Mutta ei niillä kileillä niin väliä, kun kerta näki lampaita! Herrakunnan lampaat esittelivät sadepäivän leppoisuuttaan. Ne vain olla möllöttivät. "Ai sattaa? Ei paljon haittaa", duppailin villaveikkoja mielessäni. "Bääh. Otanpa päikkärit."

Lampaiden heinä oli märkää ja ilma ulkona raikasta. Ravintolassa oli lämmin tunnelma. Tepastelin kumppareissani maistelemassa juustoja ja porosipsejä, kunnes istahdimme lonkerolle. 

Mainio syksyn aloitus. 

Sain mukaani hyvän reseptin: kun syksyllä taas arkivauhti kiihtyy ja pimeys alkaa uuvuttaa, ajattele lampaita.

Eilen Kellariteatterin jäsekokouksessa Tytti näytti videotykillä ihania kuvia kuluneelta vuodelta.
Hän oli tehnyt hienon, ilmeikkään ja liikuttavan koonnin kuvista. Mie muistin, että mullakin oli katsomatta ne muuttokuvat. Vähän vajaa vuosi sitten muutin pois Herttoniemestä, jossa olin rakastanut asua vuodesta 2009.

Muutto pois sieltä tuli niin yllättäen, etten oikein pakkaamispaniikissa ehtinyt kunnolla fiilistellä ja hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani, joten päätin kuvata muuttokaaosta. Voisin sitten surra myöhemmin, jos olisi tarvetta.

Ei ole tarvetta surra. Mutta tekee hyvää hyvästellä.

Minusta on tylsää nähdä sisustusblogeissa kuvia kodeista vain parhaimmillaan. Siksi esittelen sotkuisuuteni pahimmillaan: miltä näyttää koti, kun sen omistaja käy töissä, treeneissä ja koulussa sekä pakkaa elämäänsä pahvilaatikoihin parin viikon varoitusajalla.

On hassua, miten kaikki tapahtuu aina rytäkällä samaan aikaan. Kun muutin Herttoniemeen 2009, pääsinkin samalla viikolla Kellariteatteriin ja aloin ravata treeneissä harva se ilta.

Ja viime syksynä muuttopäivän päätteeksi lähdin esiintymään Ylioppilasteatterille. Kaaosta pitää kai vain kestää.

Ensimmäinen kuva, 2009. Muutto Hakunilasta Herttoniemeen.

Koti ennen kaaosta.

Muuttotieto on tullut: kaaos saapuu hitaasti

Kaaos alkaa jo kunnolla iskeä... ja on pian täysissä voimissaan.

Ja jotenkin kaaoksen keskellä onnistuu työskentelemään

Kaaokseen auttaa, kun vie tavaraa pois.

Viimeisenä sunnuntaina Herttoniemessä ystäviä kävi kylässä, ja pienin heistä otti ilon irti kaaoksesta. Luvalla vieläpä.

Ja lopuksi ensimmäinen yö uudessa kodissa glitterkuusen kanssa.

Mulla on monta työtä ja monta eri pysähdyspaikkaa arjessa. Kuljen koko ajan painavan repun kanssa ko mikäkin reissu-iita. Äsken alkoi ärsyttää että repussa on kyllä deodorantti, lehtiä, tietokone, pikkuhousuja ja monia eri muistikirjoja, muttei yhtä just tärkeää muistikirjaa, jota tarviin 15.30. Sitten mun vieressä oleva nainen saa HSL:n tarkastajalta sakot miehensä matkakortilla matkustamisesta, kun nainen samaan aikaan soittaa vakuutukseen hampaidensa halkeamisesta. Vakuutusvirkailija langan toisessa päässä siis kuulee kun nainen saa sakot. Sakkojen ja vakuutuspuhelun jälkeen nainen soittaa puhelun: "Tuukko ulos tupakalle 5 minuutin päästä ? Kiva. Joo. Tuu." Mua säälittää ja samalla mie funtsin että ihailtava viilipytty tuo nainen! Mie oisin jo rääkyny pitkin poikin ratikan lattialla puolikkailla hampailla.

Ja mietin että onhan mulla aika jees tää elämä ja reppu, jossa itse asiassa on myös soppari, jonka mukaan blogini siirtyy Kodin Kuvalehden nettisivuille viimeistään lokakuussa. Että jos on joskus muistikirja väärässä paikassa, ni blogi ainakin on oikeassa paikassa.

Valoa piisaa ja pikkulinnut laulavat pitkälle iltaan. Kevät on kaunis ja vekkuli kausi.
Sillä tavallakin vekkuli, että unohdin eilen takin kotiin lähtiessäni töihin. Pää on pehmenemään päin vissiin.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän tämä rakas vekkuli vuodenaika on myös raskas ja vittumainen. Olen yksi niistä, jotka yrittävät uupunein aivoin saada "kaiken valmiiksi" ennen kesää eli pistää pakettiin työtehtävät ja koulujutut.

Välillä väsyttää niin, että itkettää. Onneksi itkettää myös silloin, kun jotain kivaa tapahtuu. Esimerkiksi silloin, kun suuhygienisti nauraa raikuvasti tai kun huomaan keski-ikäisellä naisella takin, jonka mustaan pohjakankaaseen on kiinnitetty värikkäitä lankapalleroita ja kaksi pientä pehmonallea.

Välillä haluttaisi huutaa linnunlaulun sekaan: mitä hittoa, kevät?  En taida olla ainoa, jolla haluttaa huutaa. Tänäkin keväänä turhan moni tuttu näyttää haudasta heränneeltä tai vähintään siltä, että haluaa kömpiä johonkin kuoppaan ja äkkiä.



Toisaalta: minun kohdallani ei ole kyse vain keväästä. Muistelin aamulla ääneen viime syksyä: "Kaikki oli niin hyvin silloin." Ystäväni huomautti: "No. Olit aivan uupunut. Sulla oli joku sata työtä ja huuli väpätti vähän väliä."

Niin tosiaan, niin se taisi olla. Aika kultaa muistot. Oli sitten syksy, kevät tai talvi, niin mie osaan tehdä töitä uuvuksiin asti. Tänä vuonna minulla on ollut opiskelujen ohella parhaimmillaan kolme työtä (ei ihan sataa!). 

Tänään yritin laskea tekemiäni töitä työharjoitteluraporttia varten. Hetken näytti siltä, että minulta puuttuu puolet opintopisteisiin vaadittavista tunneista. Otin paperikasani ja kävelin opettajani luo, joka laski, että kaikista tekemistäni töistä saa kyllä kasaan tarvittavat 15 opintopistettä. Eli hyväksiluen koulun ohella tekemiäni journalistia töitä.

Samalla tajusin kysyä toiselta opettajalta, haittaako häntä, jos jatkan nyt päättyvän kurssin suorittamista kesälle ja syksyyn. Osan olenkin jo tehnyt. Haittaako jos on osasuorituksia, kysyin.
"Ei haittaa, kunhan on suorituksia."

Upeaa, skool ja tipitii vaan kevätlinnuille! Usein niinä hetkinä kun tunnen olevani onneton risukasa, paistaa se aurinko minuunkin. Kaikki hullu uurastaminen ei ole ollut turhaa.

Ehkä voisi ylipäätään useammin vain hyväksilukea asioita ja elämän kiperiä kausia. Todeta, että nyt meni (taas) näin ja antaa itselleen pisteet ja papukaijamerkin.

Tipitii, kohta on kesä!

Kävin maaliskuussa opintomatkalla Tukholmassa. Harhaillessamme pitkin Kungsgatania näin parkissa auton, jonka sisällä odotti koira. Niin symppis, että olin sulaa. Se katseli ihmisiä kadulla ja odotti omistajaansa maltillisesti. Hieman surulliselta se näytti.

Kuten ihmisillä usein on tapana tehdä, aloin nähdä tuossa vekkulissa koirassa ihmistä. Tuo koira olisi voinut olla keski-ikäinen, leppoisa huoltoaseman kahviossa istuva mies, jonka rintamukselle on tipahtanut possumunkista pari sokerihippua. Nimeltään Seppo, Raimo, Martti tai Pertti. Se murahtaisi lempeästi kahvimukiinsa: "Mihinkäs tässä on kiire. Valmiissa maailmassa!" Lyhyt mielikuva, häivähdys ihmistä. Ja sitten koira oli taas vain koira.


Tässä parin päivän ajan olen kipuillut opiskelujeni ja freelancertyöni kanssa. Rukoillut jotain ratkaisua kiireiseen arkeeni. (En taida olla ainoana sormet ristissä.)
Teen töitä vaikka pää kainalossa, että kerkeän kaiken. Juostessani kauppaan ehdin huomata, miten paljon koiria naapurissani asuu. Aloin itsekin haaveilla hurtasta. Siinäpä ratkaisu! Jos omistaisin sellaisen autossa odottavan, lauhkean koiran, olisi pakko ottaa iisimmin.

Koiran nimi olisi Pertti.

Pertti vinkuu aamulla ulos ja minun on pakko herätä aikaisin.
Perttiä on pakko käyttää ulkona myös päivällä ja illalla. Ei voi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivää.
Ja jos taas joinain viikkoina tekee töitä niin, ettei muista käydä kotona laisinkaan, on pakko muistaa. Pertti odottaa minua kotiin. Se tarvitsee ruokaa ja seuraa. Kun tulen kotiin, Pertti löntystää innoissaan ovelle.
Perttiä pitää pysähtyä rapsuttamaan. Pertti nukkuu, kun sillä nukuttaa. Pertti on innoissaan syömisestä, se ei ikinä unohda syödä! Ruskeat naksut metallikipossa ovat päivän kohokohta.

Olisipa Pertti.