Hyvään päähän

Kävin mummin kanssa uimassa hänen vakkarihallissaan.
"Ai, täällä on kylmäallas! En taida uskaltaa...", totesin mummille heti alkuun. Mummi käski katsoa kivan näköisiä poikia.

Hitaampien uimareiden rata oli ruuhkautunut ja nopeiden rataa hallitsi vain yksi: Putinin näköinen mies, joka pärski vettä kuin viimeistä päivää - muiden päälle pääasiassa.

Menin uhmakkaasti nopeiden radalle, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen aloin hengästyä. (Ja ahdistua tuosta yhdestä ainoasta ratakumppanistani, mistä lie uinnin Suomen mestarista -98.)

Mutristelin otsaani, raahauduin radan päähän ja ihmettelin mummille, miksen jaksa. Olen ollut mielestäni niin hyvä uimari, kohtalainen ainakin. Hengästytti vietävästi. Mummi alkoi jo miettiä, onko sydämessäni vikaa.

Lähdin lipumaan kohti portaita. Altaan reunalla vanhahko, hyvin laiha mies pysäytti minut sanomalla viekkaalla äänellä: "Ei saa jättää kesken."
"Ai... mua hengästytti liikaa", naurahdin kiusaantuneena.
"Eikö se kuulu hengästyttää?"
"Niin... Siirryn vesijuoksemaan."

Kun olin päässyt vesijuoksussa vauhtiin, ui mies ohitseni pahoittelua äänessä: "Sillä minä vaan, kun sulla oli sellainen ilme, että en mä viitti enää."

Hymyilin miehelle. Hyvää patistusta: olin luovuttanut ihan liian helpolla. Hävetti ja ärsytti. Laitoin vyön altaan reunalle ja siirryin takasin nopeiden radalle. Aloin kauhoa kuin viimeistä päivää.
Putinin näköinen mies oli jo ehtinyt väsähtää.

Mietin samalla kroppaani: aivan hyvä, toimiva ja kaunis keho. Se kyllä saakin joutua koville. 

"Tiekkö: en ole varmaan vaan uinut niin pitkään aikaan, siksi hengästytti alkuun", huikkasin mummille, joka ui hitaiden radalla. "No se se on, sun pitää taas tottua", tuli vastaus. 

"Sähän olet hyvä uimari!" mummi kannusti, kun taas ohitimme toisemme.

Lopuksi pulahdin kylmäaltaaseen ja pistin korvan taakse: Ei saa jättää kesken!