Olin matkalla Kellariteatterin pääsykokeisiin hakijoiden lenkittäjäksi klo 7.30 lauantaiaamuna. Istuin bussissa päälläni kirkuvan pinkki tuulitakki ja sylissäni pellillinen piirakkaa pääsykoeraadille. Naamani oli kuin norsun... no. Sillä. Olin nukkunut huonosti, en ehtinyt syödä aamiaista ja olin melkein jo myöhässä pääsykokeista.

Vastapäätä istunut parrakas mies alkoi nauraa ja hihitteli: "Uuninpelti! Harvoin näkee kenenkään kantavan tuollaista mukanaan."

Selitin, että pelti on niin kätevä, ei tarvi siirrellä piirakoita mihinkään. Mies jatkoi nauramista ja minuakin alkoi naurattaa.

Sitten mies voivotteli bussin kuumuutta. "Toivoin, että täällä olisi ollut kylmempi!" Mies kertoi asuvansa puolet vuodesta Kreikassa.
"Kun persut sai vaalivoiton, päätin lähteä."

Suuni loksahti auki: lähtikö joku oikeasti persujen voiton takia. Sitten bussi saapui asemalle. En ehtinyt kuulla miehen tarinaa loppuun.

Mutta hän ehti pelastaa päiväni. Ilo miehen tiellä pitää.




Tytöllä soi laulu päässä. Pyydä minut aamuteelle. Tyttö makaa pehmeässä sängyssä. Kännykkään on tullut viesti ystävältä, help needed. Paljon huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tyttö miettii: hitto hoitais ite hommansa. Sitten hän miettii: nyt jos nousen niin ehdin. Hän vetää vaatteet päälle, repun olalle ja lähtee juoksemaan ratikkaan. Muualla oon ennen kuin huomaatkaan. 

Pysäkillä tyttö kiukuttelee ystävälleen viestillä, vaikka lupaa auttaa. Ratikassa pieni tummaihoinen poika tarttuu reppuunsa tehdäkseen tilaa tytölle.
Vaihto Helsinginkadulla. Se ratikka johon piti vaihtaa on mennyt. Tyttö seisoo ja odottaa.

Viikko sitten samalla pysäkillä oli ollut monta vanhaa ihmistä. Yksi hihitteli laiha tukka heiluen. Toinen sihautti siiderin auki. Hänen rollaattoristaan roikkui pieni vihreä Shrek-pehmolelu. Istuimeen oli liimattu tekstejä. "HIFK IS THE BEST." Laiha punatakkinen nainen rollaattorin kanssa käveli hitaasti rollaattorimiehen luo. Nainen nauroi niin, että tummat hampaat vilkkuivat. Naisen perässä tuli mies, joka komensi. "Äläpä vokottele minun naista." Kavereita kaikki tyyni, tyttö mietti.

Tällä viikolla pysäkki on oudon tyhjä. Tyttö katsoo kauemmas ja huomaa kadulla jonon. Jonossa on vanhuksia, naisia, miehiä hakemassa ruokaa. Peräkkäin seisoo neljä ponihäntätukkaista naista. Tyttö ei näe mihin jono loppuu. Riittääköhän kaikille. Anna vettä kuihtuneelle.

Ratikka tulee. Katu täyttyy askelista. Vanha nainen yrittää ratikasta ulos. Jalat tärisevät holtittomasti. Jumalatkin uskoo minuun vaikka itse aina usko en. Nuori tyttö pitää ovea auki. "Kuskilla on kiire", jupisee joku.

Vaalea tuulitakkinen nainen puhuu puhelimeen: "Täällä ratikan seinällä on ammattikoulun mainos. Jospa hakisit sinne, haku loppuu syyskuun lopussa vissiin." Tyttö miettii omaa äitiään, joka soittaa aina vinkkejä kouluista, töistä, apurahoista ja avustuksista. Tyttö ei aina kuuntele niitä. Nainen lopettaa puhelunsa ja katsoo ulos ikkunasta. Katu täyttyy askelista. Elämä on hakemista.




Kävimme poikaystäväni kanssa viikonloppuna kiertelemässä helsinkiläisiä tapahtumia. Ensin kävimme Kaapelitehtaalla Helsinki Design Week markkinoilla, joissa meinasin uupua kaikesta kauneudesta ja eniten ihmispaljoudesta.

Sen jälkeen lähdimme piipahtamaan Katajanokalla Ravintola Nokan Pientilatorilla. Olin täpinöissäni. Poikaystäväni oli nimittäin kertonut, että siellä on kilejä.
Ei sillä pientilatuottajien ihanalla ruoalla niin väliä, kunhan näkee kilejä!

No. Ei siellä lopulta ollutkaan kilejä. Mutta ei niillä kileillä niin väliä, kun kerta näki lampaita! Herrakunnan lampaat esittelivät sadepäivän leppoisuuttaan. Ne vain olla möllöttivät. "Ai sattaa? Ei paljon haittaa", duppailin villaveikkoja mielessäni. "Bääh. Otanpa päikkärit."

Lampaiden heinä oli märkää ja ilma ulkona raikasta. Ravintolassa oli lämmin tunnelma. Tepastelin kumppareissani maistelemassa juustoja ja porosipsejä, kunnes istahdimme lonkerolle. 

Mainio syksyn aloitus. 

Sain mukaani hyvän reseptin: kun syksyllä taas arkivauhti kiihtyy ja pimeys alkaa uuvuttaa, ajattele lampaita.










"Lukioiässä mie kävin kahden mummon luona siivoamassa. Se oli vissiin sellainen maailmantuskan lievennysyritys", lipsautin kaverille kadulla.

Joskus sitä on rehellisimmillään vahingossa.

Kyllä: lukioiässä tein koulun ja harrastusten ohella rättiväsyneenä siivoustöitä, koska tuntui että jotain piti tehdä. Että olisi jotenkin hyvä ja ahkera.

Onneksi työ oli kivaa, asiakkaat hauskoja ja opin paljon siivoamisesta, asiakaspalvelusta ja Helsingistä.

Sittemmin lopetin huonon omatunnon lepyttelytyöt ja aloin käydä enemmän oman mummini luona.

Päätin, että siivoan enemmän hänen kotiaan.

Annoin mummilleni jopa joululahjaksi siivouslahjakortin. Muistaakseni 12 siivousta eli yhden huushollauksen per kuukausi.

No...Koska olen oppinut liian hyvälle mummilassa, oli aina helpompi jäädä sohvalle rupattelemaan sen sijaan, että olisin vaikkapa pessyt edes vessan. Siivosin ehkä kerran, ja nyt edelleen minulla on 11 siivousta rästissä.

Tänä syksynä aion olla tuon joululahjani mittainen. Olemme keksineet mummin kanssa mitä loistavimman rutiinin: torstaisin menen mummin luo siivoamaan, jonka jälkeen menemme yhdessä uimaan ja syömään. Viime torstaina pesin keittiön lattian.
On ihanaa, että minulla on uusi harrastus, johon olen sitoutunut. Torstaisin siivoamaan, uimaan ja syömään.

Tänä syksynä minulla on toinenkin tarkoitus: aion saattaa loppuun keskeneräiset juttuni ja projektini. Mukaan lukien koulun.

Kaksi tavoitetta syksylle: saada jatkuvuutta ja saada jotain valmiiksi.  





Eilen Kellariteatterin jäsekokouksessa Tytti näytti videotykillä ihania kuvia kuluneelta vuodelta.
Hän oli tehnyt hienon, ilmeikkään ja liikuttavan koonnin kuvista. Mie muistin, että mullakin oli katsomatta ne muuttokuvat. Vähän vajaa vuosi sitten muutin pois Herttoniemestä, jossa olin rakastanut asua vuodesta 2009.

Muutto pois sieltä tuli niin yllättäen, etten oikein pakkaamispaniikissa ehtinyt kunnolla fiilistellä ja hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani, joten päätin kuvata muuttokaaosta. Voisin sitten surra myöhemmin, jos olisi tarvetta.

Ei ole tarvetta surra. Mutta tekee hyvää hyvästellä.

Minusta on tylsää nähdä sisustusblogeissa kuvia kodeista vain parhaimmillaan. Siksi esittelen sotkuisuuteni pahimmillaan: miltä näyttää koti, kun sen omistaja käy töissä, treeneissä ja koulussa sekä pakkaa elämäänsä pahvilaatikoihin parin viikon varoitusajalla.

On hassua, miten kaikki tapahtuu aina rytäkällä samaan aikaan. Kun muutin Herttoniemeen 2009, pääsinkin samalla viikolla Kellariteatteriin ja aloin ravata treeneissä harva se ilta.

Ja viime syksynä muuttopäivän päätteeksi lähdin esiintymään Ylioppilasteatterille. Kaaosta pitää kai vain kestää.

Ensimmäinen kuva, 2009. Muutto Hakunilasta Herttoniemeen.

Koti ennen kaaosta.





Muuttotieto on tullut: kaaos saapuu hitaasti
Kaaos alkaa jo kunnolla iskeä... ja on pian täysissä voimissaan.



Ja jotenkin kaaoksen keskellä onnistuu työskentelemään

Kaaokseen auttaa, kun vie tavaraa pois.









Viimeisenä sunnuntaina Herttoniemessä ystäviä kävi kylässä, ja pienin heistä otti ilon irti kaaoksesta. Luvalla vieläpä.






Ja lopuksi ensimmäinen yö uudessa kodissa glitterkuusen kanssa.


Mulla on monta työtä ja monta eri pysähdyspaikkaa arjessa. Kuljen koko ajan painavan repun kanssa ko mikäkin reissu-iita. Äsken alkoi ärsyttää että repussa on kyllä deodorantti, lehtiä, tietokone, pikkuhousuja ja monia eri muistikirjoja, muttei yhtä just tärkeää muistikirjaa, jota tarviin 15.30. Sitten mun vieressä oleva nainen saa HSL:n tarkastajalta sakot miehensä matkakortilla matkustamisesta, kun nainen samaan aikaan soittaa vakuutukseen hampaidensa halkeamisesta. Vakuutusvirkailija langan toisessa päässä siis kuulee kun nainen saa sakot. Sakkojen ja vakuutuspuhelun jälkeen nainen soittaa puhelun: "Tuukko ulos tupakalle 5 minuutin päästä ? Kiva. Joo. Tuu." Mua säälittää ja samalla mie funtsin että ihailtava viilipytty tuo nainen! Mie oisin jo rääkyny pitkin poikin ratikan lattialla puolikkailla hampailla.

Ja mietin että onhan mulla aika jees tää elämä ja reppu, jossa itse asiassa on myös soppari, jonka mukaan blogini siirtyy Kodin Kuvalehden nettisivuille viimeistään lokakuussa. Että jos on joskus muistikirja väärässä paikassa, ni blogi ainakin on oikeassa paikassa.
Powered by Blogger.