Showing posts with label Ooppa rehellinen. Show all posts
Showing posts with label Ooppa rehellinen. Show all posts

"Lukioiässä mie kävin kahden mummon luona siivoamassa. Se oli vissiin sellainen maailmantuskan lievennysyritys", lipsautin kaverille kadulla.

Joskus sitä on rehellisimmillään vahingossa.

Kyllä: lukioiässä tein koulun ja harrastusten ohella rättiväsyneenä siivoustöitä, koska tuntui että jotain piti tehdä. Että olisi jotenkin hyvä ja ahkera.

Onneksi työ oli kivaa, asiakkaat hauskoja ja opin paljon siivoamisesta, asiakaspalvelusta ja Helsingistä.

Sittemmin lopetin huonon omatunnon lepyttelytyöt ja aloin käydä enemmän oman mummini luona.

Päätin, että siivoan enemmän hänen kotiaan.

Annoin mummilleni jopa joululahjaksi siivouslahjakortin. Muistaakseni 12 siivousta eli yhden huushollauksen per kuukausi.

No...Koska olen oppinut liian hyvälle mummilassa, oli aina helpompi jäädä sohvalle rupattelemaan sen sijaan, että olisin vaikkapa pessyt edes vessan. Siivosin ehkä kerran, ja nyt edelleen minulla on 11 siivousta rästissä.

Tänä syksynä aion olla tuon joululahjani mittainen. Olemme keksineet mummin kanssa mitä loistavimman rutiinin: torstaisin menen mummin luo siivoamaan, jonka jälkeen menemme yhdessä uimaan ja syömään. Viime torstaina pesin keittiön lattian.
On ihanaa, että minulla on uusi harrastus, johon olen sitoutunut. Torstaisin siivoamaan, uimaan ja syömään.

Tänä syksynä minulla on toinenkin tarkoitus: aion saattaa loppuun keskeneräiset juttuni ja projektini. Mukaan lukien koulun.

Kaksi tavoitetta syksylle: saada jatkuvuutta ja saada jotain valmiiksi.  



Ukillani, äitini isällä, oli tapana sanoa tietyt sanat äidilleni, jos tämä murehti asuaan ennen ulos lähtöä: "Kuka se sinnuuki kattoo." 

Mutta aina riittää katsojia. 

Viime vuonna tähän aikaan Yle uutisoi,  että tuoreen tutkimuksen mukaan kolmannes yhdeksäsluokkalaisista tytöistä on kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää. Tytöt törmäävät häirintään etenkin netissä.

Ihmettelin uutista, mutta sitten muistin, kuinka monta kertaa minultakin oli joskus Habbo Hotellin chatissa kysytty kuppikokoani. 

Tällä viikolla Taiteiden yönä  menimme ystäväni kanssa kiertelemään keskustaan. Esplanadilla satuin huomaamaan kaukaa,  kun vanhempi mustaan pukuun pukeutunut laiha mies elehti kahdelle ehkä 16-vuotiaalle tytölle, saako hän ottaa heistä kuvan. 
Kysyin ystävältäni, oliko tilanteessa hänen mielestään mitään outoa. Ehkä oli, ehkä ei. Pitäisikö mennä kysymään? "Voithan sanoa, että olet toimittaja ja sinua kiinnostaa", ystäväni heitti. 
Mies jatkoi kuvaamista ja viittoi kädellään nurmikolla istuvia tyttöjä lähemmäs toisiaan. 

"Ei kyllä mie nyt menen kysymään, mitä se tekee." Menimme istumaan viereen, ja kuulin kuinka mies pyysi saada tyttöjen yhteystiedot lähettääkseen kuvat.

Menin väliin ja esitin kysymyksiä miehelle. Hän kertoi englanniksi olevansa katuvalokuvaaja ja tekevänsä projektia aiheella Kauniit kasvot. 
Tajusin miehen olevan juovuksissa. 

Sanoin, että toivottavasti hän kunnioittaa tyttöjä ja tajuaa tilanteen: vanhempi mies ja kaksi nuorta tyttöä. Kehotin tyttöjä ottamaan miehen yhteystiedot. Ei toisin päin. 

Palasin ystäväni luo. Hän mietti, tajusivatko tytöt varmasti tilanteen. 
"No... Luulen." Tytöt olivat katsoneet minua silmiin, hymyilleet. He näyttivät fiksuilta ja mukavilta. He eivät sanoneet mitään minulle. Oli voimaton olo. Miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia? Ehkä olen väärässä: ehkä mies onkin vain katutaiteilija? Kysynhän minäkin ihmisiä kuvaan työssäni. 

 Tajusin, että tartun siihen, minkä tiedän olevan totta, sillä miehen pään sisäisiin aikeisiin en pääse. Palasin takaisin miehen ja tyttöjen luo. 

"Anteeksi, haluan vielä sanoa, että on tosi hienoa että sulla on tuollainen katukuvausprojekti, mutta teen töitä toimittajana ja minusta ei ole ok, että kuvaat ihmisiä humalassa. Varsinkaan nuoria tyttöjä. Se ei ole ok." 

Siinä vaiheessa alkoi adrenaliini pauhata kropassani, kuten aina kun minun pitää puolustaa tai puolustautua. Loppua en muista, ehkä toivotin hyvää iltaa. Mies ei sanonut mitään. Lähti vain.  

Menimme istumaan ystäväni kanssa Kauppatorin reunalle. 
Keräsin itseäni. Etoi. Sitten tuli hyvä ja rohkea olo. Ja sen jälkeen tuli morkkis.  Olinko tehnyt oikein? Olinko puuttunut asiaan turhaan. Mikä minä olin sanomaan? Entä jos olin kuvitellut koko tilanteen? Olin juuri pari päivää sitten lukenut Oliviasta artikkelin siitä, miten nuoret naiset eivät aina osaa pitää rajoistaan kiinni, koska he haluavat miellyttää, kokea ja kokeilla. Entä jos ylireagoin? 

Kukaan ei valmenna tällaisia tilanteita varten. Koulussa, töissä ja Facebookissa puhutaan kyllä nuorten (naisten) oikeuksista, koskemattomuudesta ja kunniasta, mutta minä ainakaan en tiedä, miten tällaisissa tilanteissa tulee toimia. Mutta sen tiedän, miltä tuntuu joutua humalaisen vanhemman miehen katseen ja kysymyksien kohteeksi. Uskon, että saman tietävät monet naiset. 

Vuosia sitten eräs vanhempi miestoimittaja soitti minulle iltayhdeksältä humalassa keskustellakseen antamastani haastattelusta. Kuulin tutulta, että miehellä oli ongelmia elämässään. Ei mennyt hyvin. Empatiasta annoin asian olla. Ok. 

Vuosia sitten tuntematon lihava, tumma mies istui vieressäni ja tuijotti minua koko ratikkamatkan. Vain tuijotti. En sanonut mitään, ehkä minä vain kuvittelin. Miksi se minua tuijottaisi. 

Viime viikolla nuorehko mies katseli minua ratikassa koko matkan. Katsoin tiukasti pois päin. Jäädessäni pysäkillä tarkistin, ettei hän jäänyt kanssani. Olin valmistautunut juoksemaan.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. 

Taiteiden yönä tajusin: alan aikuistua. Olen vain 23-vuotias, mutta silti haluan ottaa vastuuni kohtaamistani tilanteista ja sanoa ei, vaikka osuisin väärään arvioon. On pelottavaa ottaa se vastuu.

Minulla ei ole pikkusiskoa tai tytärtä. Mutta jos minulla olisi, opettaisin:  kaikki ei ole ok. Aina riittää katsojia. 











Olen taistellut monta päivää ylitäyden tietokoneeni kanssa, sillä en saa ladattua sinne tärkeitä videoita. Olen poistanut ja poistanut kaikenlaista, mutta tilaa ei tule.
Soitin taittajalle, joka neuvoi käynnistämään koneen uudelleen. No tietenkin!

AH! Vihdoin uudet videot alkoivat vallata konettani. Siinä odotellessa kävin läpi vähän lisää vanhoja juttuja. Näppäsin auki Anssi Niemen ohjaaman POPLUVXXX-esityksen taltioinnin. 
Hurjaa. Heti ekan tanssibiisin kohdalla muisti kroppa, miltä lavalla tuntui. Laulujen sanat muistuivat mieleen: "Osta ruusu kun haluat lepyttää, jos olit pitkään ulkona tai liian kännissä, pian tyttösi jo silmiänsä räpyttää."

Tuntui hyvältä muistaa, miltä tuntui näytellä juuri noiden ihmisten kanssa.

Jos olen ymmärtänyt oikein, monet näyttelijät eivät halua nähdä esitystaltiointeja. Tuntemani harrastajat ainakaan.
Minusta se tekee hyvää.



Nytkin tuntui tarpeelliselta katsoa itseään. Todeta: tuolta minä näytän, noin minä esiinnyn. Tuolta näyttävät ilmeeni, käteni, kasvoni, nilkkani. Tuolta näytän. Tai ainakin näytin vuonna 2012.

Muistan ajatelleeni silloin, että olen ruma ja kömpelö. Nyt kun katson jälkeen päin, on paha lähtenyt pois.

Olen monissa eri produktioissa tehnyt harjoitetta, jossa taputellaan toisen kroppa lämpimäksi ja lopuksi vedetään käsillä kehon ääriviivoja pitkin "paha pois." Jokaisella vedolla sanotaan: paha pois, paha pois. Hassua, ettei se paha usein sillä läsnäolon hetkellä lähde.


Pitäisi kai poistaa enemmän vanhoja juttuja koneelta, kotoa, mielestä. Mutta joskus niihin on hyvä palata. Sillä ilmeisesti vasta jälkeenpäin tulee kevyt toteamus - armo itseään kohtaan.

Kuvat: Niko Tiainen, Olli Äkräs.
Kaikki POPLUVXXX-biisit löytyvät täältä.

P.S. Kellariteatteri hakee uusia tekijöitä!

Kävin mummin kanssa uimassa hänen vakkarihallissaan.
"Ai, täällä on kylmäallas! En taida uskaltaa...", totesin mummille heti alkuun. Mummi käski katsoa kivan näköisiä poikia.

Hitaampien uimareiden rata oli ruuhkautunut ja nopeiden rataa hallitsi vain yksi: Putinin näköinen mies, joka pärski vettä kuin viimeistä päivää - muiden päälle pääasiassa.

Menin uhmakkaasti nopeiden radalle, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen aloin hengästyä. (Ja ahdistua tuosta yhdestä ainoasta ratakumppanistani, mistä lie uinnin Suomen mestarista -98.)

Mutristelin otsaani, raahauduin radan päähän ja ihmettelin mummille, miksen jaksa. Olen ollut mielestäni niin hyvä uimari, kohtalainen ainakin. Hengästytti vietävästi. Mummi alkoi jo miettiä, onko sydämessäni vikaa.

Lähdin lipumaan kohti portaita. Altaan reunalla vanhahko, hyvin laiha mies pysäytti minut sanomalla viekkaalla äänellä: "Ei saa jättää kesken."
"Ai... mua hengästytti liikaa", naurahdin kiusaantuneena.
"Eikö se kuulu hengästyttää?"
"Niin... Siirryn vesijuoksemaan."

Kun olin päässyt vesijuoksussa vauhtiin, ui mies ohitseni pahoittelua äänessä: "Sillä minä vaan, kun sulla oli sellainen ilme, että en mä viitti enää."

Hymyilin miehelle. Hyvää patistusta: olin luovuttanut ihan liian helpolla. Hävetti ja ärsytti. Laitoin vyön altaan reunalle ja siirryin takasin nopeiden radalle. Aloin kauhoa kuin viimeistä päivää.
Putinin näköinen mies oli jo ehtinyt väsähtää.

Mietin samalla kroppaani: aivan hyvä, toimiva ja kaunis keho. Se kyllä saakin joutua koville. 

"Tiekkö: en ole varmaan vaan uinut niin pitkään aikaan, siksi hengästytti alkuun", huikkasin mummille, joka ui hitaiden radalla. "No se se on, sun pitää taas tottua", tuli vastaus. 

"Sähän olet hyvä uimari!" mummi kannusti, kun taas ohitimme toisemme.

Lopuksi pulahdin kylmäaltaaseen ja pistin korvan taakse: Ei saa jättää kesken!



Kuva: Mitro Härkönen


"Mä tunnen sinut pikkusisko
me vaikka vasta kohdattiin"

Huomenna lauantaina tulee ensi-iltaan Mustikkamaan kesäteatterin Seitsemän siskoa -esitys, jossa näyttelen uhmakasta, ylpeää ja herkkää Gloriaa.

Ja nyt olen rehellinen: kun harjoitukset keväällä alkoivat, koko esitys ja sen aihe ei kiinnostanut minua.

Sirpa Riuttalan ohjaaman Seitsemän siskon pohjana on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Meidän esityksessämme veljet ovat siskoja - ystävystyneitä lähiömimmejä, jotka ovat viettäneet köyhät lapsuutensa kapakoissa leikkien likaisilla legoilla. Nyt nuorina naisina siskot ryyppäävät, riehuvat ja tappelevat. Kiroilevat ja näyttävät keskaria, etsivät rajojaan.

Aluksi en löytänyt samastumispintaa esitykseen, en löytänyt mitään kiinnostavaa vinkkeliä. Minua ei kiinnostanut pämppääminen ja huorittelu.
Jos hahmoni Gloria kävelisi toppaliivissään Steissillä vastaan, katsoisin ohi etten saisi turpaan. 

Harjoituskauden lopulla jotain loksahti minussa. Aloin löytää ostarimimmien elämästä syvempiä kerroksia, kun uskalsin nähdä oman elämäni heikot hetket ja sovittaa niitä Seitsemän siskon kohtauksiin. Harvan ihmisen elämä kun on pelkästään sileä.

Ohjaajamme Sirpa puhui harjoituksissa köyhyyttä käsittelevästä, Anna-Stina Nykäsen kirjoittamasta artikkelista Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea.  Liikutuin lukiessani artikkelia, sillä samastuin ja tajusin, miten tärkeään aiheeseen olemme iskeneet kiinni.

Löysin vihdoin lähestymiskulmani: Seitsemän siskoa -esityksen pohjavireenä virtaa köyhyys.

Ymmärsin, miten paljon köyhyys syö ihmistä ja ylpeyttä, miten sen sivutuotteena syntyy huonommuuden tunnetta. Kun joutuu pyytämään taloudellista tukea muilta, joutuu samalla perustelemaan elämänsä, tarpeensa, toiveensa ja haaveensa. Joutuu arvottamaan kaikkea.

Esityksestä tuli itselleni kiinnostava, kun päästin koko sen maailman ihoni alle.
Oma äitini on yrittänyt antaa minulle kaiken, mutta joutunut silti usein pihistelemään ja pinnistämään. Sain pienenä valita, ostetaanko Disney-VHS vai matkustetaanko mummilaan. Äiti kyllä yritti peitellä lompakkomme laihuutta.
Kun äiti oli sopinut tanssituntieni maksamisesta osissa, lueteltiin tunnin alussa niiden nimet, joiden tunnit olivat osittain tai kokonaan maksamatta. Kun äiti kuuli siitä, hän soitti raivoissaan tanssikouluun: Nämä asiat hoidetaan aikuisten kesken.

Moni matka, harrastus ja asia on mahdollistunut minulle äitini tekemillä uhrauksilla ja ystävien sekä sukulaisten tuella.  Minulla ja  esityksen siskoilla on jotain yhteistä, vaikka en yritäkään ryypätä itseäni hengiltä, vaan katson eteenpäin.
Olen iloinen, että pysyin epäkiinnostavan aiheen kimpussa ja katsoin Gloriaa tarkemmin. En katsonut ohi. Ehkä esitys oli minulle alkuun epäkiinnostava, sillä en halunnut nähdä minussa ja Gloriassa mitään yhteistä. Koska hitto vie: kyllä köyhä lapsuus hävettää. Se häpeä on outo ja epämääräinen möykky nuoren ihmisen sisällä.

Artikkelin luettuani tajusin, etten ole juurikaan puhunut ystävieni kanssa, miten raha on kunkin elämää määrittänyt. Ovatko köyhyys ja varakkuus tabuja lasten ja nuorten ystäväporukoissa? Niistä ei puhuta, mutta kyllä niitä ymmärretään. Kun olin pieni, kaikki tiesivät, kuka asuu kalliissa omakotitalossa, kuka pienessä vuokrakämpässä. Mutta köyhyyden tai varakkuuden tuottamista tunteista ei puhuttu.

Seitsemän siskon porukassa köyhyys ei ole tabu. Se on pohja rämäpäiselle ystävyydelle.


Keskiviikkona minua lykästi.

Haluan  aina löytää  jokaiselle esittämälleni hahmolleni teemabiisin. Löysin sen Glorialle keskiviikkona sattumalta Steissillä matkalla harjoituksiin. Rautatientorilla oli HSL:n tapahtuma ja jokin tyttöporukka lauloi hennosti Tehosekoittimen kappaletta Hetken tie on kevyt, josta Laura Närhi on tehnyt oman versionsa.

Siinä se on! Glorian biisi!

"Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea"






Tutustuin verkossa 
Helsingin Tyttöjen Taloon, joka tarjoaa kohtaamispaikan sekä tukea 10 - 28 -vuotiaille tytöille ja nuorille naisille. Verkkosivuilla on chat, jossa kysymyksiin vastaa Katri. Esittelyssään Katri kertoo ensin ammatillisesta osaamisestaan, kunnes päättää esittelynsä näin: 
"Lempiruoka: Mummin tekemät lihapullat
Harrastukset: Zumba, lukeminen, hömppäsarjat telkusta
Haaveet: Asua niin isossa talossa että sinne mahtuisi Novascotiannoutaja jonka nimeksi tulisi Nestori (Nessu) ja matkustaa vapaaehtoistöihin Etelä-Afrikkaan orpojen eläinten pariin
Mistä pidän: Lauantaiaamuista, keväästä, nauruhepuleista ja nojatuoliin käpertymisestä hyvän kirjan kanssa
Mistä en pidä: Kiusaamisesta, hyttysistä ja muista ötököistä, kiireestä ja siivoamisesta"

 Suuni loksahti auki. Hurmaavaa! Tajusin yhtäkkiä, että ihminen voi esitellä itsensä juurikin noin: yksityiskohdilla, jotka eivät liity mitenkään työhön tai saavutuksiin. Se riittää aivan hyvin. "Mummin tekemät lihapullat" jää mieleen paremmin kuin Katrin titteli.
Pienet, tarpeettomilta tuntuvat yksityiskohdat tekevät ihmisestä kiinnostavan.

Kun olin ystäväni kanssa syömässä nepalilaisessa ravintolassa ja pauhasin hänelle Tyttöjen talon Katrista, ystäväni tokaisi: "Niin. Sun elämästä puuttuu se Katri."

En ole hetkeen miettinyt, mikä on lempiruokani tai mistä en pidä.  En ole hetkeen sallinut itseni hurahtaa hömppäsarjoihin tai haaveillut hulluuksia tai mahdollisia. En ole hetkeen täyttänyt ystäväkirjaa.

Oma Katrini on kateissa. Katri kiltti, tule takaisin.

Lempiruoka:
Harrastukset:
Haaveet:
Mistä pidän:
Mistä en pidä:
Powered by Blogger.