Nyt Rovaniemen reissulla yksi rakas katsoi työlään remonttinsa kaunista lopputulosta ja tokaisi päätään pudistellen:  ”Minkä sille mahtaa, ko on sinnikko.” Niin, joillain se on melkeinpä veressä että ei voi luovuttaa, kun on hommaan ryhtynyt tai saanut päähänsä idean. Se on hullua, mutta hatunnoston arvoista.

On olemassa myös huonoa sinniä, olen tänä kesänä pohtinut. Sinniä, joka on miinusmerkkistä - sen voimalla vastustaa niin maan hitosti; pistää hanttiin. Olen miettinyt tänä kesänä paljon antautumista; avoimuutta ja heittäytymistä. Olen nimittäin tajunnut pilanneeni monet hetket, ajanjaksot ja vaikkapa teatteriproggikset pistämällä hanttiin - vaikka olen itse valinnut mennä mukaan! Mutta joku on siinä tilanteessa tökkinyt, tai minä itse olen tökkinyt, enkä ole antautunut mukaan.

Harmittaa tuo ajatus, että olen itse antanut monen hetken mennä ohi omalla levottomuudellani. Enkä edes tiedä, miksi en ole ollut läsnä ja tyytyväinen. Ollut ihan rauhassa vaan. Ehkä en ole tiennyt mitä olen aidoimmin halunnut ja siksi myös hangoitellut vastaan niissä hetkissä, joissa olen.

Liekö tuo vastaus, mutta nyt ainakin alkaa tuntua fiksummalta antautua tilanteisiin sillä välin, kun se jokin ”oikeasti” haluamani asia selviää. Hyvän ja juuri sen ”oikeankin” voi sössiä epäilyllä ja tyytymättömyydellä.

Kuten ystäväni, upea Susanna laulaa: ”Älä enää mieti, anna sen virrata, virrata.”
Olen nyt matkalla Kittilään, maalauskurssille Särestöniemen. Juuri loikki pieni poronvasa tien yli.

Toivon, että osaan täällä antaa virrata.


 "Junassa ollaan. Oulun tuolla puolen", kuvaili mies tuossa hetki sitten puhelimeensa. Rovaniemelle on enää puolisen tuntia. Olen lähtenyt Helsingistä klo 6.14 junalla, joka ei ole ehkä se hehkein, mutta konduktööri Mika toivotti kaikki aurinkoisesti tervetulleeksi ja lupasi järkätä asiat parhain päin, jos jollakulla on mielenpäällä jotain tai murheita matkan suhteen. Ei ole murheita.

Sain nimittäin eilen uuden puhelimen, pitkällisen hinta-, laatu-, akku-, kamera-, muistin määrä-, käyttöjärjestelmä- ja käyttömukavuusvertailun päätteeksi. Onneksi oli ystävä mukana. Hiillostin Gigantin myyjiä ominaisuuksista ja kilautin kavereille ja kysyin kommentteja muistinmäärästä ja hinta-laatu-suhteesta. Olin etukäteenkin kysynyt suositteluita. Jännittää aina ostaa jotain näin kallista, varsinkin nyt kun ostin työpuhelinta.

Puhelinhistoriani ei myöskään ole se murheettomin: nyt rukoilen etten tiputa tätä vessanpyttyyn (tehty), Kemijokeen (tehty) tai asvaltille (tehty). Tai ettei tätä varasteta esim baarissa (tehty) tai teatterissa (tehty). Ostin panssarilasin ja lisäksi ylt’ympäriinsä suojaavat kuoret, vahingoista viisastuneena, ja pidän tästä kapulasta täällä nyt maanisesti kiinni.

No, äitin kanssa hengailu Rovaniemellä ja viiden päivän maalauskurssi Kittilässä, Reidar Särestöniemen tiluksilla varmaan tekee hyvää mielelle ja kännykkää puristaville rystysille. Löystyy ote vähän.

Otteesta puheen ollen. Oulussa oli vaihto ja yritin löytää edes jotain nurkkaa isolle matkalaukulleni, joka oli liian paksu lukolliseen kaappiin. En jotenkin kehannut pyytää apua, että oisin saanut koitettua saanko laukun hyllylle mahtumaan, joten etsin sille paikkaa eri vaunuista. Yksi nainen tokaisi käytävällä, omassa vaunussa:
"No siekö se seilaat tuon matkalaukun kanssa."
"Joo näin se taitaa olla", sanoin ja kyyristellen työnsin laukkua taas johonkin. "Äh, nostan sen tuonne."
"Älä yksin nosta, mennee selkä. Joku auttaa."
"Minä autan!" kuului parin penkin päästä. Tämä nainen oli tuttu jo kaapeilta, kun yritimme änkeä laukkujamme kaappeihin.
"Kiitos!" ähkäisin mie.
"Jaksatteko?" huolehti sivustaseuraaja.
"Kahden naisen voimalla", huikkasi kaappituttu.
"Miten saatte pois sitten?"
"Minä autan poiskin!"
"Kiitos.."
"Minäkin voin auttaa", totesi vierustoverini vähän kauempaa.

Junassa on tunnelmaa. Ja yhteinen ote painaviin laukkuihin.

 Labradorinnoutajan leuasta valuu kuolaa. Naisella on violetti tukka. Lapsi irvistelee vaunuissa omaksi ilokseen. 

Olen alkanut nähdä enemmän, mitä ympärillä tapahtuu. Syy on yksinkertainen: en pääse kulkemaan nopeampaa, koska tammikuussa murtunut jalkani ei ole vielä valmis vauhtiin. 

Se kyllä ottaa aivoon, sitä en kiellä. Joinakin päivinä ärsyttää ihan hitosti, että joka askel tuntuu oudolta ja sattuukin. Oikeaa jalkaa ei unohda hetkeksikään. Vasen taas on unohtunut kokonaan. 

Mutta on tässä tilanteessa hyviäkin puolia: teen paljon ja tosi hauskoja havaintoja muista. (Ja he tekevät havaintoja minusta - moni katsoo tahtomattaankin ja varmaan miettii, miksiköhän tuo ontuu. On muuten kummallista olla yhtäkkiä kadulla huomion kohde!)  

Takaisin niihin hyviin puoliin! Kun kävelee hitaasti, tulee myös ajateltua kaikenlaista.
Liikun ikään kuin omassa rauhallisessa kuplassani, kun kaikki muu viuhuu vauhdilla ympärillä. 

Yksi hyvä puoli on myös se, että silloin, kun mulla ei ota aivoon, mulla tuntuu kävellessä, että vitsit mie olen mahtava ja mun ajatukset kannustaa kulkua: Siistiä, että pystyn kävelemään ja että jaksan kävellä. Oonko vähän sisumimmi. 

Liekö tuo ajattelu tullut positiiviselta äidiltäni. Hänellä on itsellään MS-tauti, ja se jos joku on mielestäni - anteeksi kielenkäyttöni - perkeleellinen pirulainen. MS on yksilöllinen ja etenevä autoimmuunisairaus sairaus, jossa sairastuneen immuunijärjestelmä toimii virheellisesti ja hyökkää omaa hermostoa vastaan (miten menee noin niinku omasta mielestä, immuunijärjestelmä?!)

Sairaus voi vaikuttaa näköön, kävelyyn, tuntoaistiin, muistiin, pidätyskykyyn, yleiseen jaksamiseen.. Mutta ei aina vaikuta, koska jokaisella tautia sairastavalla on omat oireensa ja "pahenemisvaiheensa"; välillä voi mennä hyvin ja juoksee, välillä ei pääse sängystä ylös ja jalat ei kanna.

Eilen oli itseasiassa Maailman MS-päivä. Päivällä on vissi pointti: jakaa tietoa & kerätä myös ihmiset yhteen. Tämän vuoden teemana oli tutkimus. 

Mulla itselläni on ristiriitainen suhde tuohon päivään, en osaa oikein sairastuneen läheisenä "tehdä" sillä päivällä mitään aluksi. Illalla kuitenkin sitä huomaa miettineensä asiaa enemmän ja tajuaa, että ehkä on hyvä olla yksi päivä, jolloin sairautta miettii sen sijaan että sitä välttelisi. Läheisen MS kun ei ole mieltäkohottavin ajattelun aihe. 

Äitini on onneksi suhtautunut tautiin jotenkin pippurisesti; hän ei ole lakannut laisinkaan elämästä, vaikka MS kampittaa milloin missäkin mutkassa. Hän se vasta sisumimmi on. 
Äitini ei taistele vastaan, vaan elää sairauden kanssa. Olen itseasiassa alkanut miettiä, että on tosi epäreilua puhua "urheasta taistelusta" sairautta, vaikka syöpää tai MS:ää vastaan, koska sairaalla itsellään on rajalliset mahdollisuudet tehdä sille mitään: sairaus tekee kyllä mitä lystää.
Tuntuu että "taistelusta" puhuttaessa syntyy samalla jaottelu ja illuusio, että joku hävisi tai voitti taistelun sairautta vastaan omalla taistelutahdollaan. Vakava sairaus ei sairastajaansa kuuntele. 

Toki jos taistelua on se, että hoitaa itseään ja pysyy sisukkaasti liikkeessä, vaikka hitaassakin, ja pyrkii elämään täydesti, niin varmasti sillä on positiivinen vaikutus ja se on ihailtavaa.

Mutta taistelua ei saisi keneltäkään kipeältä odottaa tai vaatia - varmaan kaikkien sairauksien yhteinen piirre on, että ne vievät voimat. Se on surullista ja kuluttavaa, mutta sille ei mahda mitään.

Ja kyllä, onhan taistelu-sanalla voimaannuttava klanginsa. Ehkä joku haluaa sanoa: Minä taistelen! Mutta.. jokin siinä mättää. 

Ehkä tuntuu, että koska sairaus tulee kutsumatta viereen, voisiko olla helpompi sanoa sille: Ai, tupsahdit siihen ihan omin päin? Olisin mielelläni mennyt ihan yksin. No. Tervetuloa, mennään yhdessä sitten. 

Samaa pitäisi kai minunkin sanoa kipeälle jalalle; mennään vain eteenpäin, pikkuhiljaa. 

Huh, onpas hurahtanut pitkä tauko tänne kirjoittamisesta. Nyt tuntui taas luontevalta.

Sivuhuomautuksena muuten: olin ehtinyt kriiseillä blogin nimeä, että onko se liian vaikea, eihän kukkaan mieti sitä niinko mie, että syvään päähän, hyvään päähän - pitäiskö olla joku nasevampi? Sitten sisko totesi: "Musta se on hyvä." Lappilaiseen tyyliin, vähän ykskantaan. Se riitti ja tuli ajatus: niimpä, ei tehä tästä ongelmaa, avataan mielummin läppäri ja pistetään näppistä viuhuen! Lappilaisilla (ja etenkin äidilläni) on muutenkin aika ihana asenne: "Ei sole ko järjestää!" Eli kaikki onnistuu, pittää vaan itte järjestää.

No yksi asia, mihin ei voinut itse jotenkin järjestämällä vaikuttaa, oli kaatuminen ja sääriluun murtuma. Vedin nimittäin tammikuun alussa komiat lipat Sh'bam-ryhmäliikuntatunnilla.

Facebookiin kirjoitin pöllämystyneenä:

"Onpa hämmentävä olo. Makaan sairaalan päivystysosastolla ja ootan että mun sääri leikataan huomenna. Tuntuu, että olen hypännyt jonkun ihan muun elämään, mutta omaani tää on. Tämä seikkailu alkoi lempijumppatunniltani Sh'bam. Liukastuin äkisti: polvilumpio meni paikoiltaan ja römähin alas murskaten vissiin siinä sitten säären. Muistikuvassani tuosta hetkestä kaikki sekunnit kietoutuvat yhteen - ikinä ei ole mikään tuntunut siltä. Hävis kaikki järjestys ja kronologisuus. Samassa hetkessä makasin, huusin, itkin, olin valahtamassa lattialle, muut jumppaajat olivat jo ympärilläni ja laittamassa mua parempaan asentoon, olin kaatumassa. Se näytti mun silmissä vauhdikkaalta karusellilta, jonka keskellä olin.

Olipa huojentavaa, miten yhtäkkiä kaikki kerääntyi ympärille auttamaan. Olin ko joku rääkyvä leirinuotio, jota muut tuijottivat huolissaan. Joku silitti, toinen haki vettä, kolmas soitti ambulanssia ja  etsi puhelimeni, että pystyin soittamaan poikakaverille. "Muista hengittää", sanoi joku ja vierestä lähti joku hakemaan mun tavaroita kaapista. Kun siinä rauhoituin, laskeutui nuotiopiiriin rentous. Sanoin, että olin oikeasti sekunti ennen kaatumista miettinyt: tänne mie tuun joka keskiviikko!"




Nyt kaatumisesta on yli kolme kuukautta ja harjoittelen kävelemistä. Kipsi on jo pois. Välillä on ollut ihanaa: olen saanut osakseni valtavasti apua ja empatiaa.  Olen tehnyt hoitokoirani Fifin kanssa töitä kotoa, hän näkyy tuossa fotossa.

Välillä on ollut vähän takkuisaa, myönnän. On ollut turhauttavia ja liikuttavia hetkiä: esimerkiksi se, kun harjoittelin kävelemistä ulkona ja otin lepiä eli nojasin kävelykeppeihini. Vastaan tuli pariskunta ja heidän välissään pieni poika, joka huusi kirkkaalla äänellä minulle:

"MIKSI SÄ ET KÄVELE?" 

”Mun pitää vähän levätä", vastasin. Hymyilin, ja mietin että ärsyyntyäkö vai purskahtaa itkuun liikutuksesta.

Tuo pojan kysymys onkin se, mitä olen eniten kuntoutusaikanani miettinyt: miksi et kävele – silloin kun voit?

Nyt arki rullaa jo paremmin, mutta kun kaikki toimiminen oli vaikeaa, hoksasin ikävöiväni juuri niitä asioita, joita ennen "ei ihan just nyt jaksais" - suihkussa käynti, kauppareissu, portaiden kävely, roskien vienti. Kaikki arkinen ja ihana! Liikkumistakin aina lykkäs, sitä jumppaan tai lenkille lähtöä.
Sitten sitä itkettiin räkäitkua pari kuukautta niiden perään.

No, nenä on nyt niistetty ja kevät alkaa koittaa. Aloitin uuden bloginkin, Lilyyn. Sen nimi on Luovuusvoitto ja se keskittyy pohtimaan luovuutta ja kirjoittamista.

Täällä taas keskityn pohtimaan, no, tätä kaikkea – sitä, mitä voi järjestää ja etenkin sitä, mitä ei voi.


Powered by Blogger.