Hyvään päähän

Minulla ei ole paljoakaan kokemusta kuolemasta.
Toki menettää voi monella tapaa. Mutta olen menettänyt harvoin ketään kuolemalle.

Puolen vuoden aikana on kuollut kaksi hienoa miestä, jotka ovat olleet "minun aikuisiani". Siis niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana muodostamassa turvallisten ja tuttujen aikuisten joukkoa elämääni. Kasvattajajoukkoani. Harvaa lasta kasvattaa vain äiti ja/tai isä. Siksi kaikkien äitien ja isien kannattaa mielestäni valita hyviä ja värikkäitä ihmisiä elämäänsä.

Kun sain keskiviikkona kuulla äidiltäni toisen hienon miehen kuolemasta, aloin itkeä ratikassa. Joku soitti takanani kitaraa.
Kun itku ei lakannut, mietin itkenkö väsymystä ja työstressiä. Ehkä niitäkin. Mutta kyllä minä itkin Häntä. Vaikka hänen oli hyvä mennä nyt.

Mitä nyt sitten, mietin. Mitä tehdä kun ei voi enää tehdä mitään.

Seuraavana aamuna en saanut aloitettua töitä. Makasin sohvalla ja tuijotin vuoroin seinää, vuoroin telkkaria. Äiti soitti mummilasta, en olisi jaksanut puhua. "No on jotenki surullinen ja saamaton olo. En mie tiedä mitä mun pitäis tänään tehdä. Että tuunko nyt sitten sinne mummilaan vai teenkö töitä vai.." Äiti käski tulla mummilaan ja mennä mummin kanssa uimaan.

Itkin bussissa. Itkin kävellessä. Itkin heti mummilan ovella. "Tule äitin viereen", sanoi äiti.

Lähdimme mummin kanssa uimaan.

Kävin kylmäaltaassa eikä se tuntunut missään.
Uin altaan päästä päähän niin monta kertaa kuin jaksoin ja menin lopuksi kököttämään hierontalaitteelle.
Vanha mies lipui ohitseni ja tervehti. "Täällä tulee kivan kevyt olo", mies totesi. Hymyilin. "Niin", sain sanotuksi. Mies nousi ylös altaasta hitaasti varaten jaloille vain vähän painoa kerrallaan.

Kun hetkeksi hukkuu suruun, kannattaa kai etsiä kevyttä oloa. Liikkua.
Ehkä ylipäätään aina pitää liikkua, mennä eteenpäin.

Muistin, kuinka olin saanut lukemattomat kerrat omilta aikuisiltani kyydin milloin juna-asemalle, lentokentälle, kouluun, milloin minne vain. Olin istunut autossa ja tuijottanut maisemaa, vilkaissut kättä joka vaihtaa vaihdetta, jutellut niitä näitä. Naurahdellut.
Pieniä kyytejä, joilla on iso arvo.

Katsoin mummia, joka nousi uima-altaasta ja vilkutti minulle.

Ehkä surussa pitää liikkua. Ja sitten pysähtyä niiden rakkaiden äärelle, jotka vielä ovat.

"Silmälasien valinta ei ole kyllä kivaa. Kun niitä pitää sitten jaksaa katsoa joka päivä. Se on melkein yhtä ikävää kuin gynekologilla käynti tai tissiliivien ostaminen. " -Paula Coelho

Minulla on juuri nyt tuo piinaava projekti päällä. En osaa valita sopivia silmälaseja. Alan olla jo siinä turhautumisen pisteessä, että voisin ostaa vaikka viidet rintsikat.
Jos saisin palkaksi nenälleni täydelliset rillit, voisin ihan hyvin laskea housut kinttuihin ja jutella hetken vaginakuulumisia.

Pidän laseja lähes joka päivä, joten ei ole aivan sama mitkä rillit valitsen.
Osaisinpa olla kuin siskoni, joka lompsi kauppaan, kokeili kymmenet kehykset, valitsi ja tilasi uudet lasit siltä seisomalta.

Minä teen useita käyntejä silmälasiliikkeeseen. Emmin ja pohdiskelen. Lähden pois, palaan.

Katsoin äsken äitin kanssa kuvia, joita otin viimeksi itsestäni silmälasiliikkeessä eri vaihtoehdoilla.  EI. Ei. Ei. Äitini tyrmäsi mielestäni parhaimmat. Hitto. Takaisin lähtöruutuun.

Itseasiassa silmälasien sankojen valitseminen saa minut (joka kerta) saman kokonaisvaltaisen ulkonäkökriisin ja henkilökohtaisen kysymyksen äärelle: miltä haluan näyttää?

Siksi on outoa, etten ole saanut apua naistenlehdistä: en yhden yhtä vinkkiä. Päärynä-, omena-  ja banaanivartalot sekä sesonkiin sopivat mekot  ovat kyllä lehdissä ahkeraan. Joskus toki joku näpsäkkä toimittaja toimituskokouksessa keksii: "Hei, no entäs jos ois juttu erityylisistä silmälasien sangoista? Käsiteltiin niitä viimeksi 2009."

Luin silmälasikriisini keskellä Olivia-lehdestä Joel Haahtelan kirjoittamaa juttua Jutta Gustafsbergistä. Kiinnitin huomiota yhteen toteamukseen artikkelissa.

"Ihmisen identiteettiä määrittää kolme asiaa: kuka minä todella olen, kuka haluaisin mielikuvissani olla ja mitä muut haluavat minun olevan."

Naulankantaan! Naurettavassa silmälasikriisissäni alkaa olla kyse siitä, etten tiedä kuka minä todella (silmälaseissani) olen tai edes kuka haluaisin olla. (Sillä nyt ei ole niin väliä, mitä muut haluavat.)

En tiedä tyyliäni. Valitsen kaikki tyylini rakentavat asusteet ja vaatteet fiilispohjalta tai käytännön syistä. Punaista lankaa ei ole.

Tilaukseen siis tyylini punainen lanka sekä naiselliset, kauniit, skarpit ja fiksun näköiset lasit. Ja persoonalliset ja rohkeat. Aina on hyvä olla ripaus Railia! Meikkitaiteilija Hulkkosta siis, jolla on aina hauskat ja näyttävät ruudut nokallaan.

Olisi ihanaa, jos Raili tulis mun makutuomariksi.

Valitettavasti Raililla taitaa riittää meikattavaa, joten on tyydyttävä äitiin. No. Ainakin äiti on suorapuheinen.
"Näytät mummolta noissa!"

Kävin mummin kanssa uimassa hänen vakkarihallissaan.
"Ai, täällä on kylmäallas! En taida uskaltaa...", totesin mummille heti alkuun. Mummi käski katsoa kivan näköisiä poikia.

Hitaampien uimareiden rata oli ruuhkautunut ja nopeiden rataa hallitsi vain yksi: Putinin näköinen mies, joka pärski vettä kuin viimeistä päivää - muiden päälle pääasiassa.

Menin uhmakkaasti nopeiden radalle, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen aloin hengästyä. (Ja ahdistua tuosta yhdestä ainoasta ratakumppanistani, mistä lie uinnin Suomen mestarista -98.)

Mutristelin otsaani, raahauduin radan päähän ja ihmettelin mummille, miksen jaksa. Olen ollut mielestäni niin hyvä uimari, kohtalainen ainakin. Hengästytti vietävästi. Mummi alkoi jo miettiä, onko sydämessäni vikaa.

Lähdin lipumaan kohti portaita. Altaan reunalla vanhahko, hyvin laiha mies pysäytti minut sanomalla viekkaalla äänellä: "Ei saa jättää kesken."
"Ai... mua hengästytti liikaa", naurahdin kiusaantuneena.
"Eikö se kuulu hengästyttää?"
"Niin... Siirryn vesijuoksemaan."

Kun olin päässyt vesijuoksussa vauhtiin, ui mies ohitseni pahoittelua äänessä: "Sillä minä vaan, kun sulla oli sellainen ilme, että en mä viitti enää."

Hymyilin miehelle. Hyvää patistusta: olin luovuttanut ihan liian helpolla. Hävetti ja ärsytti. Laitoin vyön altaan reunalle ja siirryin takasin nopeiden radalle. Aloin kauhoa kuin viimeistä päivää.
Putinin näköinen mies oli jo ehtinyt väsähtää.

Mietin samalla kroppaani: aivan hyvä, toimiva ja kaunis keho. Se kyllä saakin joutua koville. 

"Tiekkö: en ole varmaan vaan uinut niin pitkään aikaan, siksi hengästytti alkuun", huikkasin mummille, joka ui hitaiden radalla. "No se se on, sun pitää taas tottua", tuli vastaus. 

"Sähän olet hyvä uimari!" mummi kannusti, kun taas ohitimme toisemme.

Lopuksi pulahdin kylmäaltaaseen ja pistin korvan taakse: Ei saa jättää kesken!

Kuva: Mitro Härkönen

"Mä tunnen sinut pikkusisko
me vaikka vasta kohdattiin"

Huomenna lauantaina tulee ensi-iltaan Mustikkamaan kesäteatterin Seitsemän siskoa -esitys, jossa näyttelen uhmakasta, ylpeää ja herkkää Gloriaa.

Ja nyt olen rehellinen: kun harjoitukset keväällä alkoivat, koko esitys ja sen aihe ei kiinnostanut minua.

Sirpa Riuttalan ohjaaman Seitsemän siskon pohjana on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Meidän esityksessämme veljet ovat siskoja - ystävystyneitä lähiömimmejä, jotka ovat viettäneet köyhät lapsuutensa kapakoissa leikkien likaisilla legoilla. Nyt nuorina naisina siskot ryyppäävät, riehuvat ja tappelevat. Kiroilevat ja näyttävät keskaria, etsivät rajojaan.

Aluksi en löytänyt samastumispintaa esitykseen, en löytänyt mitään kiinnostavaa vinkkeliä. Minua ei kiinnostanut pämppääminen ja huorittelu.
Jos hahmoni Gloria kävelisi toppaliivissään Steissillä vastaan, katsoisin ohi etten saisi turpaan. 

Harjoituskauden lopulla jotain loksahti minussa. Aloin löytää ostarimimmien elämästä syvempiä kerroksia, kun uskalsin nähdä oman elämäni heikot hetket ja sovittaa niitä Seitsemän siskon kohtauksiin. Harvan ihmisen elämä kun on pelkästään sileä.

Ohjaajamme Sirpa puhui harjoituksissa köyhyyttä käsittelevästä, Anna-Stina Nykäsen kirjoittamasta artikkelista Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea.  Liikutuin lukiessani artikkelia, sillä samastuin ja tajusin, miten tärkeään aiheeseen olemme iskeneet kiinni.

Löysin vihdoin lähestymiskulmani: Seitsemän siskoa -esityksen pohjavireenä virtaa köyhyys.

Ymmärsin, miten paljon köyhyys syö ihmistä ja ylpeyttä, miten sen sivutuotteena syntyy huonommuuden tunnetta. Kun joutuu pyytämään taloudellista tukea muilta, joutuu samalla perustelemaan elämänsä, tarpeensa, toiveensa ja haaveensa. Joutuu arvottamaan kaikkea.

Esityksestä tuli itselleni kiinnostava, kun päästin koko sen maailman ihoni alle.
Oma äitini on yrittänyt antaa minulle kaiken, mutta joutunut silti usein pihistelemään ja pinnistämään. Sain pienenä valita, ostetaanko Disney-VHS vai matkustetaanko mummilaan. Äiti kyllä yritti peitellä lompakkomme laihuutta.
Kun äiti oli sopinut tanssituntieni maksamisesta osissa, lueteltiin tunnin alussa niiden nimet, joiden tunnit olivat osittain tai kokonaan maksamatta. Kun äiti kuuli siitä, hän soitti raivoissaan tanssikouluun: Nämä asiat hoidetaan aikuisten kesken.

Moni matka, harrastus ja asia on mahdollistunut minulle äitini tekemillä uhrauksilla ja ystävien sekä sukulaisten tuella.  Minulla ja  esityksen siskoilla on jotain yhteistä, vaikka en yritäkään ryypätä itseäni hengiltä, vaan katson eteenpäin.
Olen iloinen, että pysyin epäkiinnostavan aiheen kimpussa ja katsoin Gloriaa tarkemmin. En katsonut ohi. Ehkä esitys oli minulle alkuun epäkiinnostava, sillä en halunnut nähdä minussa ja Gloriassa mitään yhteistä. Koska hitto vie: kyllä köyhä lapsuus hävettää. Se häpeä on outo ja epämääräinen möykky nuoren ihmisen sisällä.

Artikkelin luettuani tajusin, etten ole juurikaan puhunut ystävieni kanssa, miten raha on kunkin elämää määrittänyt. Ovatko köyhyys ja varakkuus tabuja lasten ja nuorten ystäväporukoissa? Niistä ei puhuta, mutta kyllä niitä ymmärretään. Kun olin pieni, kaikki tiesivät, kuka asuu kalliissa omakotitalossa, kuka pienessä vuokrakämpässä. Mutta köyhyyden tai varakkuuden tuottamista tunteista ei puhuttu.

Seitsemän siskon porukassa köyhyys ei ole tabu. Se on pohja rämäpäiselle ystävyydelle.


Keskiviikkona minua lykästi.

Haluan  aina löytää  jokaiselle esittämälleni hahmolleni teemabiisin. Löysin sen Glorialle keskiviikkona sattumalta Steissillä matkalla harjoituksiin. Rautatientorilla oli HSL:n tapahtuma ja jokin tyttöporukka lauloi hennosti Tehosekoittimen kappaletta Hetken tie on kevyt, josta Laura Närhi on tehnyt oman versionsa.

Siinä se on! Glorian biisi!

"Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea"

Tällä viikolla maanantai lunasti paikkansa yleisesti hyljeksityimpänä ja huono-onnisimpana viikonpäivänä, kun sain jo aamukuudelta migreenikohtauksen enkä saanut edes buranaa pysymään sisällä.

Menin takaisin nukkumaan. Herättyäni uudestaan lykkäsin töitä ja siirryin mummilaan sairastamaan, jotta ehtisin nähdä edes vilaukselta Oulusta asti tulleita sukulaisia. Makasin, söin vähän jotain, kävin vähän puistossa, juttelin, makasin, söin vähän jotain, makasin. Vähän kaikkea. Ei mitään liikaa.

Iltapäivällä mummilaan tuli yllättäen kylään myös mummin vanha ystävä, jota en ollut tavannut ennen. Hän ehdotti, että voisi viedä meidät läheiseen ravintolaan syömään. "No.. mikäpä ettei.. Mutta että ihan näin yllättäen?", ihmettelimme mummin kanssa.

"Kaikki hauskat asiat tapahtuvat yllättäen", sanoi ystävä.

Niin me menimme: mie, mummi ja ystävä. Söimme ihanaa ruokaa ja keskustelimme elämästä.

Makasin iltaan asti mummin sohvalla ja katsoimme yhdessä Neiti Fisherin etsivätoimistoa telkkarista.  Mummi selosti koko ajan, mitä tapahtuu: "Katso, nyt se ehkä arvasi, kuka on murhaaja. No mitäs se nyt tekee? Pitääkö sen aina hypätä heti sänkyyn, kun se tapaa komean miehen?"

Usein ajattelen, että migreenipäivät ovat turhia, sillä voisi tehdä niin paljon muutakin, kuin vain maata ja rukoilla kivun loppumista.

Mutta usein niinä päivinä tapahtuu lopulta kaikkea kivaa, koska kaikki ennalta sovittu ja suunniteltu väistyy kivun tieltä  - ja antaa tilaa yllätyksille. Hauskalle.

Ja koska migreenipäivinä voi niin huonosti, sitä valikoi tekemisensä tarkoin. Ei tule hötkyiltyä, kun ainoana tavoitteena on saada parempi olo.
Ei turha tavoite.