Showing posts with label Friikunkaakun. Show all posts
Showing posts with label Friikunkaakun. Show all posts


Mulla on monta työtä ja monta eri pysähdyspaikkaa arjessa. Kuljen koko ajan painavan repun kanssa ko mikäkin reissu-iita. Äsken alkoi ärsyttää että repussa on kyllä deodorantti, lehtiä, tietokone, pikkuhousuja ja monia eri muistikirjoja, muttei yhtä just tärkeää muistikirjaa, jota tarviin 15.30. Sitten mun vieressä oleva nainen saa HSL:n tarkastajalta sakot miehensä matkakortilla matkustamisesta, kun nainen samaan aikaan soittaa vakuutukseen hampaidensa halkeamisesta. Vakuutusvirkailija langan toisessa päässä siis kuulee kun nainen saa sakot. Sakkojen ja vakuutuspuhelun jälkeen nainen soittaa puhelun: "Tuukko ulos tupakalle 5 minuutin päästä ? Kiva. Joo. Tuu." Mua säälittää ja samalla mie funtsin että ihailtava viilipytty tuo nainen! Mie oisin jo rääkyny pitkin poikin ratikan lattialla puolikkailla hampailla.

Ja mietin että onhan mulla aika jees tää elämä ja reppu, jossa itse asiassa on myös soppari, jonka mukaan blogini siirtyy Kodin Kuvalehden nettisivuille viimeistään lokakuussa. Että jos on joskus muistikirja väärässä paikassa, ni blogi ainakin on oikeassa paikassa.


Kohtasin hurmaavan asiakkaan. Aidon, lämpimän ja hersyvän naistoimittajan.
"Tuleeko normaalihintainen lippu?"
"Mulla ois pressikortti."
"Meillä ei valitettavasti saa pressilippua, jos ei ole tekemässä juttua. Onko muita alennuksia?"
"Ei. Tai oon mä vähän työtön."
"Vähän? Oletko työtön siis?"
"No. Olen. En vain osaa sanoa sitä."
"Okei... Ikävää. Mä valmistun toimittajaksi jouluna."
"Älä valmistu. Ei kannata. Tai hanki jokin muukin työ."
"No.. mä oon hankkinut teatterialalta töitä. Ei kauhean fiksu veto."
Sitten me naurettiin.
Ja samalla molempia kylmäsi.

Kylmää ja lämmintä. Sekaisin ja vuorotellen. Eilen moni mun ystävä kävi viimeisellä luennollaan ennen valmistumista, mikä ihana onnen läikähdys! Eilen yksi ystävä kävi pääsykokeissa. Tänä keväänä moni tippu ja moni pääsi jatkoon pääsykokeissa. Ihan helvetillistä surun ja onnen sillisalaattia.
Tähän ei ole mitään ytimekästä, viisasta tai lohduttavaa loppukaneettia. Syödään vissiin vaan sitä sillisalaattia.



Lupasin kerran pienenä itselleni, että lähden aina matkalle, kun siihen tarjotaan mahdollisuus. Olin ollut  matkalla, jolle en olisi aluksi millään jaksanut lähteä, mutta palannut sieltä vähän uutena minuna.

Olen palannut uutena Keravalta, Hangosta, Porvoosta, Torniosta ja Tampereelta, ja ymmärtänyt jotain uutta myös Suomesta.

Nyt olenkin haaveillut pitkästä road tripistä pitkin Suomea. Ihanille pikkureissuille olen päässytkin.
Mutta se the road trip puuttuu. Se jää väliin tänäkin kesänä, sillä aika hurahtaa kesäteatterissa.

MUTTA! Pääsin koulussa kurssille, jonka osallistujat muodostavat opiskelijaraadin Vuoden kaupunkilehti -kilpailuun. Tulen lukemaan monia eri kaupunkilehtiä eri puolelta Suomea. Aika siisti kurssi. Aika siisti "read trip".

Tänään aamulla tein töitä kotona ja telkkari oli auki vieressä. Tulin kuunnelleeksi kaikki TV1:n maakuntauutiset: Hämeen, Keski-Suomen, Pohjanmaan, Pohjois-Suomen... ja sokerina pohjalla  saamenkieliset uutiset, Yle Oddasat.
Uutisista välittyi, kuinka erilaista on eri puolilla Suomea. Vaikka Suomi on pieni maa, tuntuu että välimatkat ovat joskus ihmeen isoja.

Oivalsin, että jos oikea matka pitkin Suomea ei ole mahdollinen, voi matkan löytää läheltä median avulla.

Sohvaperunat  ja Poliisit ovat hurmaavia esimerkkejä tv-ohjelmista, joissa esiintyy hauskoja tyyppejä eri puolilta Suomea. Jännää, että voin omasta olohuoneestani Helsingissä katsoa, mitä tapahtuu poliisien työvuorossa Oulussa.

Voin hihittää, kun Sohvaperunoissa Soile ja Jorma katsovat Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa keittiössään Rovaniemellä:
"Nuo ovat kaikkein rakastuneimpia, Viola ja Esa", sanoo Soile.
"Voikko hakea mulle yrjösankon tuohon..viehreen", toteaa Jorma.
"Noohh, heh, ole hiljaa..", toruu Soile lempeästi.

Suomi on ihmeellinen pikkumaa täynnä upeita, isoja ja monenkirjavia persoonia. Auto alle, telkkari päälle tai lehti eteen!




Käymme ystäväni Tiian kanssa "lukutreffeillä" eli sovimme lähes joka viikolle ajan, kun teemme kirjoitus- tai lukuhommia jossain kahvilassa. Välillä höpötämme. Usein mie kerron Tiialle, mitä sillä hetkellä murehdin tai stressaan. Ja Tiia sanoo jotain lohduttavaa, jonka turvin voin taas keskittyä ja palaamme omiin puuhiimme.

Torstaina näimme taas. Mie murehdin koulutöiden määrää ja Tiia sanoi jälleen jotain lohduttavaa.
Sitten sain tiedon, että kolme konduktöörin haastattelua, jotka olin toivonut saavani, onnistuisivatkin heti samana päivänä. Soitin ensimmäiselle konduktöörille, joka sanoi, että nähdään puolen tunnin päästä asemalla. Olin innoissani, mutta samalla itku meinasi tulla - kiire, ei kameraa mukana, hikeä pukkasi. No: en saa otettua kuvia, sillä kännykkäkamerani on rikki, mutta sentään haastattelu onnistuu. Tiia ehdotti: "No jospa lainaat tätä minun kännykkäkameraa?" Olin ällikällä lyöty. "Niin. No. Niin!" Sitten epäröin. "Mutta. Sun pitäis tulla mukaan." Sitten taas epäröin: hetkinen, voiko ystävän ottaa mukaan töihin? Voi, tässä tilanteessa etenkin! "Tuleksie mukhaan?" Ja niin Tiia tuli. 

Hyppäsimme metroon, näppäilin konduktööri Karille tekstarin, että tulenkin ystävän kera, ja pian olimme jo laiturilla odottamassa häntä. Kari otti meidät iloisesti vastaan ja sanoi, että voisin haastatella toista konduktööriä, Heikkiä, samalla reissulla. Itse asiassa Heikin eläkekahvit olivat parhaillaan käynnissä, että kahville vain! Pian seisoimme Tiian kanssa konduktöörien kahvihuoneessa ja hymyilimme absurdille ololle. Iloinen puhe pulppusi kahvihuoneessa ja lautasilla oli muhkeita siivuja kermakakkua.
Haastattelussa Kari ja Heikki kertoivat, kuinka he ovat huumorin- tai tilannetajun avulla lepyttäneet kiukustuneita matkustajia.

Ja taas ajattelin: konduktööreissä on jotain ihanaa.  He osaavat sutkautella matkustajille milloin lohduttavia, milloin naurattavia juttuja. Konduktöörit osaavat näyttää siltä, kuin heidän työnsä olisi yhtä hupia.

Tein työni ja lähdimme Tiian kanssa pöllämystyneinä pois asemalta. Ihan kuin olisimme olleet seikkailulla. Joskus työ ja huvi sekoittuvat. Ja hyvä niin.




Nyt kun valmistuminen alkaa lähestyä, kysyy moni, mitä haluan valmistumistumisen jälkeen tehdä. Pohjavireeltään kysymykset ovat kohteliaita ja kivoja, mutta yhdessä köntässä ne tuntuvat jo ahdistavilta. Eilen minulta kysyttiin kaksi kertaa, mitä teen valmistumisen jälkeen. Tipauttelin ilmaan löperöitä lauseita: "Öö.. haen ehkä jotain pätkää, sijaisuutta. Tai.."

Illalla puoli kahdeltatoista istuin tätini keittiössä. Tätini kattoi iltapalaa pöytään ja kysyi takaani: "Mikä haluat olla?" 
Ensimmäinen ajatukseni: Ei helvetti. Nyt en jaksa miettiä. 
Käännyin tätiäni kohti. Hänellä oli kolme muumimukia käsissään. "Pikku Myy?"

Valitsin iltapalalle Pikku Myyn. 
Valmistumisen jälkeen en ehkä tee hetkeen mitään. 

Kävin maaliskuussa opintomatkalla Tukholmassa. Harhaillessamme pitkin Kungsgatania näin parkissa auton, jonka sisällä odotti koira. Niin symppis, että olin sulaa. Se katseli ihmisiä kadulla ja odotti omistajaansa maltillisesti. Hieman surulliselta se näytti.

Kuten ihmisillä usein on tapana tehdä, aloin nähdä tuossa vekkulissa koirassa ihmistä. Tuo koira olisi voinut olla keski-ikäinen, leppoisa huoltoaseman kahviossa istuva mies, jonka rintamukselle on tipahtanut possumunkista pari sokerihippua. Nimeltään Seppo, Raimo, Martti tai Pertti. Se murahtaisi lempeästi kahvimukiinsa: "Mihinkäs tässä on kiire. Valmiissa maailmassa!" Lyhyt mielikuva, häivähdys ihmistä. Ja sitten koira oli taas vain koira.


Tässä parin päivän ajan olen kipuillut opiskelujeni ja freelancertyöni kanssa. Rukoillut jotain ratkaisua kiireiseen arkeeni. (En taida olla ainoana sormet ristissä.)
Teen töitä vaikka pää kainalossa, että kerkeän kaiken. Juostessani kauppaan ehdin huomata, miten paljon koiria naapurissani asuu. Aloin itsekin haaveilla hurtasta. Siinäpä ratkaisu! Jos omistaisin sellaisen autossa odottavan, lauhkean koiran, olisi pakko ottaa iisimmin.

Koiran nimi olisi Pertti.

Pertti vinkuu aamulla ulos ja minun on pakko herätä aikaisin.
Perttiä on pakko käyttää ulkona myös päivällä ja illalla. Ei voi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivää.
Ja jos taas joinain viikkoina tekee töitä niin, ettei muista käydä kotona laisinkaan, on pakko muistaa. Pertti odottaa minua kotiin. Se tarvitsee ruokaa ja seuraa. Kun tulen kotiin, Pertti löntystää innoissaan ovelle.
Perttiä pitää pysähtyä rapsuttamaan. Pertti nukkuu, kun sillä nukuttaa. Pertti on innoissaan syömisestä, se ei ikinä unohda syödä! Ruskeat naksut metallikipossa ovat päivän kohokohta.

Olisipa Pertti.


Powered by Blogger.