Showing posts with label Kohtaamiset. Show all posts
Showing posts with label Kohtaamiset. Show all posts

Olin matkalla Kellariteatterin pääsykokeisiin hakijoiden lenkittäjäksi klo 7.30 lauantaiaamuna. Istuin bussissa päälläni kirkuvan pinkki tuulitakki ja sylissäni pellillinen piirakkaa pääsykoeraadille. Naamani oli kuin norsun... no. Sillä. Olin nukkunut huonosti, en ehtinyt syödä aamiaista ja olin melkein jo myöhässä pääsykokeista.

Vastapäätä istunut parrakas mies alkoi nauraa ja hihitteli: "Uuninpelti! Harvoin näkee kenenkään kantavan tuollaista mukanaan."

Selitin, että pelti on niin kätevä, ei tarvi siirrellä piirakoita mihinkään. Mies jatkoi nauramista ja minuakin alkoi naurattaa.

Sitten mies voivotteli bussin kuumuutta. "Toivoin, että täällä olisi ollut kylmempi!" Mies kertoi asuvansa puolet vuodesta Kreikassa.
"Kun persut sai vaalivoiton, päätin lähteä."

Suuni loksahti auki: lähtikö joku oikeasti persujen voiton takia. Sitten bussi saapui asemalle. En ehtinyt kuulla miehen tarinaa loppuun.

Mutta hän ehti pelastaa päiväni. Ilo miehen tiellä pitää.




Tytöllä soi laulu päässä. Pyydä minut aamuteelle. Tyttö makaa pehmeässä sängyssä. Kännykkään on tullut viesti ystävältä, help needed. Paljon huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tyttö miettii: hitto hoitais ite hommansa. Sitten hän miettii: nyt jos nousen niin ehdin. Hän vetää vaatteet päälle, repun olalle ja lähtee juoksemaan ratikkaan. Muualla oon ennen kuin huomaatkaan. 

Pysäkillä tyttö kiukuttelee ystävälleen viestillä, vaikka lupaa auttaa. Ratikassa pieni tummaihoinen poika tarttuu reppuunsa tehdäkseen tilaa tytölle.
Vaihto Helsinginkadulla. Se ratikka johon piti vaihtaa on mennyt. Tyttö seisoo ja odottaa.

Viikko sitten samalla pysäkillä oli ollut monta vanhaa ihmistä. Yksi hihitteli laiha tukka heiluen. Toinen sihautti siiderin auki. Hänen rollaattoristaan roikkui pieni vihreä Shrek-pehmolelu. Istuimeen oli liimattu tekstejä. "HIFK IS THE BEST." Laiha punatakkinen nainen rollaattorin kanssa käveli hitaasti rollaattorimiehen luo. Nainen nauroi niin, että tummat hampaat vilkkuivat. Naisen perässä tuli mies, joka komensi. "Äläpä vokottele minun naista." Kavereita kaikki tyyni, tyttö mietti.

Tällä viikolla pysäkki on oudon tyhjä. Tyttö katsoo kauemmas ja huomaa kadulla jonon. Jonossa on vanhuksia, naisia, miehiä hakemassa ruokaa. Peräkkäin seisoo neljä ponihäntätukkaista naista. Tyttö ei näe mihin jono loppuu. Riittääköhän kaikille. Anna vettä kuihtuneelle.

Ratikka tulee. Katu täyttyy askelista. Vanha nainen yrittää ratikasta ulos. Jalat tärisevät holtittomasti. Jumalatkin uskoo minuun vaikka itse aina usko en. Nuori tyttö pitää ovea auki. "Kuskilla on kiire", jupisee joku.

Vaalea tuulitakkinen nainen puhuu puhelimeen: "Täällä ratikan seinällä on ammattikoulun mainos. Jospa hakisit sinne, haku loppuu syyskuun lopussa vissiin." Tyttö miettii omaa äitiään, joka soittaa aina vinkkejä kouluista, töistä, apurahoista ja avustuksista. Tyttö ei aina kuuntele niitä. Nainen lopettaa puhelunsa ja katsoo ulos ikkunasta. Katu täyttyy askelista. Elämä on hakemista.


Ukillani, äitini isällä, oli tapana sanoa tietyt sanat äidilleni, jos tämä murehti asuaan ennen ulos lähtöä: "Kuka se sinnuuki kattoo." 

Mutta aina riittää katsojia. 

Viime vuonna tähän aikaan Yle uutisoi,  että tuoreen tutkimuksen mukaan kolmannes yhdeksäsluokkalaisista tytöistä on kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää. Tytöt törmäävät häirintään etenkin netissä.

Ihmettelin uutista, mutta sitten muistin, kuinka monta kertaa minultakin oli joskus Habbo Hotellin chatissa kysytty kuppikokoani. 

Tällä viikolla Taiteiden yönä  menimme ystäväni kanssa kiertelemään keskustaan. Esplanadilla satuin huomaamaan kaukaa,  kun vanhempi mustaan pukuun pukeutunut laiha mies elehti kahdelle ehkä 16-vuotiaalle tytölle, saako hän ottaa heistä kuvan. 
Kysyin ystävältäni, oliko tilanteessa hänen mielestään mitään outoa. Ehkä oli, ehkä ei. Pitäisikö mennä kysymään? "Voithan sanoa, että olet toimittaja ja sinua kiinnostaa", ystäväni heitti. 
Mies jatkoi kuvaamista ja viittoi kädellään nurmikolla istuvia tyttöjä lähemmäs toisiaan. 

"Ei kyllä mie nyt menen kysymään, mitä se tekee." Menimme istumaan viereen, ja kuulin kuinka mies pyysi saada tyttöjen yhteystiedot lähettääkseen kuvat.

Menin väliin ja esitin kysymyksiä miehelle. Hän kertoi englanniksi olevansa katuvalokuvaaja ja tekevänsä projektia aiheella Kauniit kasvot. 
Tajusin miehen olevan juovuksissa. 

Sanoin, että toivottavasti hän kunnioittaa tyttöjä ja tajuaa tilanteen: vanhempi mies ja kaksi nuorta tyttöä. Kehotin tyttöjä ottamaan miehen yhteystiedot. Ei toisin päin. 

Palasin ystäväni luo. Hän mietti, tajusivatko tytöt varmasti tilanteen. 
"No... Luulen." Tytöt olivat katsoneet minua silmiin, hymyilleet. He näyttivät fiksuilta ja mukavilta. He eivät sanoneet mitään minulle. Oli voimaton olo. Miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia? Ehkä olen väärässä: ehkä mies onkin vain katutaiteilija? Kysynhän minäkin ihmisiä kuvaan työssäni. 

 Tajusin, että tartun siihen, minkä tiedän olevan totta, sillä miehen pään sisäisiin aikeisiin en pääse. Palasin takaisin miehen ja tyttöjen luo. 

"Anteeksi, haluan vielä sanoa, että on tosi hienoa että sulla on tuollainen katukuvausprojekti, mutta teen töitä toimittajana ja minusta ei ole ok, että kuvaat ihmisiä humalassa. Varsinkaan nuoria tyttöjä. Se ei ole ok." 

Siinä vaiheessa alkoi adrenaliini pauhata kropassani, kuten aina kun minun pitää puolustaa tai puolustautua. Loppua en muista, ehkä toivotin hyvää iltaa. Mies ei sanonut mitään. Lähti vain.  

Menimme istumaan ystäväni kanssa Kauppatorin reunalle. 
Keräsin itseäni. Etoi. Sitten tuli hyvä ja rohkea olo. Ja sen jälkeen tuli morkkis.  Olinko tehnyt oikein? Olinko puuttunut asiaan turhaan. Mikä minä olin sanomaan? Entä jos olin kuvitellut koko tilanteen? Olin juuri pari päivää sitten lukenut Oliviasta artikkelin siitä, miten nuoret naiset eivät aina osaa pitää rajoistaan kiinni, koska he haluavat miellyttää, kokea ja kokeilla. Entä jos ylireagoin? 

Kukaan ei valmenna tällaisia tilanteita varten. Koulussa, töissä ja Facebookissa puhutaan kyllä nuorten (naisten) oikeuksista, koskemattomuudesta ja kunniasta, mutta minä ainakaan en tiedä, miten tällaisissa tilanteissa tulee toimia. Mutta sen tiedän, miltä tuntuu joutua humalaisen vanhemman miehen katseen ja kysymyksien kohteeksi. Uskon, että saman tietävät monet naiset. 

Vuosia sitten eräs vanhempi miestoimittaja soitti minulle iltayhdeksältä humalassa keskustellakseen antamastani haastattelusta. Kuulin tutulta, että miehellä oli ongelmia elämässään. Ei mennyt hyvin. Empatiasta annoin asian olla. Ok. 

Vuosia sitten tuntematon lihava, tumma mies istui vieressäni ja tuijotti minua koko ratikkamatkan. Vain tuijotti. En sanonut mitään, ehkä minä vain kuvittelin. Miksi se minua tuijottaisi. 

Viime viikolla nuorehko mies katseli minua ratikassa koko matkan. Katsoin tiukasti pois päin. Jäädessäni pysäkillä tarkistin, ettei hän jäänyt kanssani. Olin valmistautunut juoksemaan.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. 

Taiteiden yönä tajusin: alan aikuistua. Olen vain 23-vuotias, mutta silti haluan ottaa vastuuni kohtaamistani tilanteista ja sanoa ei, vaikka osuisin väärään arvioon. On pelottavaa ottaa se vastuu.

Minulla ei ole pikkusiskoa tai tytärtä. Mutta jos minulla olisi, opettaisin:  kaikki ei ole ok. Aina riittää katsojia. 










Klo 6.40
Rakastan konduktööreja ja junalla matkustamista, hittoon lentohommat iäksi. Rovaniemi-Helsinki-juna nytkähtää matkaan ja pikkutyttö arvuuttelee äitin kanssa, mihin ollaan menossa. "Helsinkiin, hotelliin, Särkänniemeen, Turkuun, Ouluun. Äiti. Missä on se haisulin koti?" Äiti selittää, missä on Naantali.
Konduktööri tulee vaunuun ja sanoo: "Kemistä! Eiku Matkaliput! Hyvin alkoi tämä..." 

Konduktööri antaa pikkutytölle pienen, pahvisen lastenlipun. "MYYRÄ!" hihkaisee tyttö. Kun äiti on vessassa, alkaa tyttö hyräillä yksin "Myyräkortti, myyräkortti, myyrä myyrä myyrä myyrä, myyrälippu, myyrä myyrä myyrä..."

Tästä tulee pitkä ja iloinen matka, ajattelen. 

Klo 11.38 
Pikkutyttö äitinsä kanssa jäi Oulussa. Vaunuun on tullut lisää lapsimatkustajia. 
Neljä ala-asteikäistä epeliä on keksinyt, että hippa on hauska leikki junassa. Luen kirjaa. Lapset huutavat. Heille tulee riita. 

Klo 13.02 
Lounas. Ravintolavaunu on täynnä AC/DC-faneja matkalla keikalle. Jono kassalle venyy seuravaan vaunuun. 
Syön kana-aterian, kuuntelen kuinka mies selittää, miten upea artisti Elvis oli, juon kahvit ja hipsin takaisin paikalleni. Taakseni on tullut poika, joka pelaa räiskintäpeliä.

Klo 14.08 
Soitan työpuheluita, joista viimeisen lopetan: "Kiitos Juhan numerosta. Soitan hänelle huomenna, en oikein kuule nyt. Oli fiksu veto ostaa istuinpaikka lasten leikkivaunun vierestä." 

Klo 15.22 
Pitäisi tehdä opinnäytetyötä. Vaunussa on kuuma. 
Edessä istuva nainen kasvattaa. "Saga ei. Ei. Eeeei. Saga ei koske siihen. Saga." 

Klo 16.05 
"Saga ei. Ei saa mennä sinne. Saga ei. Ei ei ei ei. Saga nyt EI!" 

Klo 16.33 
"Saga ei. Joo äiti tietää, että seitsemän tunnin junamatka on pitkä. Saga ei! Ei. Saga. Ei. Eeeei." 

Klo 16.52 
"Saavumme Helsingin päärautatieasemalle...." 
Vihaan ihmisiä. En halua ikinä lapsia. 






Menin hammaslääkäriin vanhojen kotikulmieni lähelle. Päätin ottaa itsestäni ja kirjastosta selfien, jotta voisin fiilistellä tilannetta ystävälleni WhatsAppissa. Kännykässäni toimii vain selfiekamera, joten viestintäni on nykyään aika narsistista. Oikea kamera on pirstaleina. Hymyilin leveästi ja aloin ottaa kuvaa, kun mummo muutaman metrin päästä alkoi huutaa:

"Mitä sinä osottelet sillä kameralla?!"
Mummo seisoi pipo vinossa ja kävelysauvat kourassa kiukkuisena kuin ampiainen.
"Yritin ottaa...", sopersin ja tajusin, ettei mummo tajua mikä on selfie. "Yritin ottaa kuvaa tuosta kirjastosta!"
"Mitä! Älä osoittele sillä kameralla kun kävelen! Minusta ei saa ottaa kuvaa. Ota mitä otat mutta älä minusta ota", mummo huusi posket yhtä punaisina kuin tuulitakkinsa.
Päätin olla hiljaa, vaikka halutti vähän tapella. Jos olisin kehdannut, olisin kyllä näpäyttänyt: "Mitä sie hitto vie siinä höyryät, en mie sinusta mittään kuvia ois ottanut ko ittestäni täällä tutuilla huudseilla. Pittääkö saatana soikoon kiukutella muille, mene muualle siitä sauvoillas sohimasta!"


Mykkänä kävelin hammashoitolaan. Tuijotin julistetta, joka varoitti nuuskan vaaroista. Kuuntelin, kun nuori äiti lohdutti poikaansa: "Tämä oli iso juttu. Pärjäsit hienosti!"
Hammaslääkäri tepasteli paikalle: "Lamppu." Sitte mentiin. Mies harppoi kovaa kyytiä huoneeseensa, istahti ja sanoi: "No niin, sulla oli jotain tuolla vasemmassa alahampaassa, minkälaista?" Ovi jäi auki. Hoitaja tuli huoneeseen, muttei sulkenut ovea.
Seisoin levottomana, mietin aukinaista ovea ja selitin: "Vihlontaa ja kipua, silloin tällöin, ei johdonmukaisesti. Se hammas on myös epämääräisen harmaa. Stressaantuneena narskutan niin se varmaan lisää kipuja."

Mies katsoi tietokoneen ruutua eikä tainnut tykätä epämääräisyydestäni. Olimme väärällä jalalla molemmat ja kipukin oli vääränlaista ja harmauskin epämääräistä.


Hammas kuvattiin ja puhuttiin jumpasta, joka auttaa tai ei auta narskuttamiseen ja purentalihasten kipuihin. Purentavaivaesite käsissä kysyin, että mites ne muut hampaat.

"En minä niitä katsonut. Tämä oli tarkastus vain vasenta alahammasta varten. Ei kaupunki mitään kokonaisia hammastarkastuksia kenellekään anna."
"Ai. Sanoin silloin puhelimessa, että haluan tarkistuttaaa hampaat ja että alas vasemmalle sattuu. Pitääkö minun nyt varata erikseen aika koko hampaiden tarkastukseen? Että sie katoit nyt vaan tuon yhden kohdan?"
"Pitää."
"No niin. Kiitos teille ja päivän jatkot."
Lähteissä painoin palauteautomaatin myrtsiä naamaa ja olin hetken vahingoniloinen. Vaikka kuka  niitä palautteita ikinä automaatista katsoo.
Jonotin puhelimessa varatakseni uuden ajan kaikkien hampaiden tarkastukseen ja hyppäsin bussiin. Metroasemalla bussista jäi kanssani nainen rollaattorin kanssa. Odotin keskiovella, että hän pääsisi ennen minua pois bussista. Tuijotin naista tympääntyneenä, kunnes tajusin kysyä:
"Tarviitko apua?"
"En", nainen totesi tiukasti ja sanoi pienen tauon jälkeen: "Mutta kiitos!"


Hyviä ovat ne, jotka katkaisevat hampaiden kiristelyn kierteen.
Ylitin tietä kohti bussipysäkkiä ja yhtäkkiä huomasin liikennevaloissa ratikan. Päätin vaihtaa suunnitelmaa ja loikkasin painamaan ratikan etuoven nappulaa. Ovi ei auennut. Painoin uudestaan. Ratikka lähti liikkeelle.
Juuri, kun meinasin kirvata, kuulu takaani ääni: 
"Olipa epäkohtelias!" 
Takanani seisoi vanha nainen ruskeassa takissa ja baskerissa. 
"No. Ehkä sillä oli kiire", sanoin. 

"Mutta silti", tuhahti nainen. "No... Ei välitetä liikoja! Otetaan kevät vastaan." 

Otetaan! 


Käymme ystäväni Tiian kanssa "lukutreffeillä" eli sovimme lähes joka viikolle ajan, kun teemme kirjoitus- tai lukuhommia jossain kahvilassa. Välillä höpötämme. Usein mie kerron Tiialle, mitä sillä hetkellä murehdin tai stressaan. Ja Tiia sanoo jotain lohduttavaa, jonka turvin voin taas keskittyä ja palaamme omiin puuhiimme.

Torstaina näimme taas. Mie murehdin koulutöiden määrää ja Tiia sanoi jälleen jotain lohduttavaa.
Sitten sain tiedon, että kolme konduktöörin haastattelua, jotka olin toivonut saavani, onnistuisivatkin heti samana päivänä. Soitin ensimmäiselle konduktöörille, joka sanoi, että nähdään puolen tunnin päästä asemalla. Olin innoissani, mutta samalla itku meinasi tulla - kiire, ei kameraa mukana, hikeä pukkasi. No: en saa otettua kuvia, sillä kännykkäkamerani on rikki, mutta sentään haastattelu onnistuu. Tiia ehdotti: "No jospa lainaat tätä minun kännykkäkameraa?" Olin ällikällä lyöty. "Niin. No. Niin!" Sitten epäröin. "Mutta. Sun pitäis tulla mukaan." Sitten taas epäröin: hetkinen, voiko ystävän ottaa mukaan töihin? Voi, tässä tilanteessa etenkin! "Tuleksie mukhaan?" Ja niin Tiia tuli. 

Hyppäsimme metroon, näppäilin konduktööri Karille tekstarin, että tulenkin ystävän kera, ja pian olimme jo laiturilla odottamassa häntä. Kari otti meidät iloisesti vastaan ja sanoi, että voisin haastatella toista konduktööriä, Heikkiä, samalla reissulla. Itse asiassa Heikin eläkekahvit olivat parhaillaan käynnissä, että kahville vain! Pian seisoimme Tiian kanssa konduktöörien kahvihuoneessa ja hymyilimme absurdille ololle. Iloinen puhe pulppusi kahvihuoneessa ja lautasilla oli muhkeita siivuja kermakakkua.
Haastattelussa Kari ja Heikki kertoivat, kuinka he ovat huumorin- tai tilannetajun avulla lepyttäneet kiukustuneita matkustajia.

Ja taas ajattelin: konduktööreissä on jotain ihanaa.  He osaavat sutkautella matkustajille milloin lohduttavia, milloin naurattavia juttuja. Konduktöörit osaavat näyttää siltä, kuin heidän työnsä olisi yhtä hupia.

Tein työni ja lähdimme Tiian kanssa pöllämystyneinä pois asemalta. Ihan kuin olisimme olleet seikkailulla. Joskus työ ja huvi sekoittuvat. Ja hyvä niin.



Pitkä pistolapio lojuu Tokmannin korissa. Sen varsi on puuta ja metalliosat punaisia. Nuori, römppätakkinen nainen tulee korin luo, nappaa lapion ja yrittää heiluttaa sen terää. Hän kysyy myyjältä, onko lyhyempiä lapioita. ”Ei taida olla”, sanoo myyjä. Naisen otsa kurtistuu, mutta hän nappaa lapion koriinsa, jossa hänellä on onkivapa ja pussi mansikoita. 
Nuori nainen maksaa, kävelee ulos kaupasta bussipysäkille ja nousee ensimmäiseen tulevaan bussiin. Hän jää seuraavalla pysäkillä. Nainen lyö lapiolla maahan ja poimii mullasta ison, kiemurtelevan madon. Nainen laittaa sen tulitikkurasiaan. Nainen jatkaa kävelyään, lapio keikkuu hänen kädessään.

Nuori nainen pysäyttää vanhan, pellavapäisen naisen, joka ulkoiluttaa mustaa pientä terrieriä. Hän sanoo: ”Anteeksi, missä on ranta?” Vanha nainen huitoo eteenpäin ja lähtee johdattamaan nuorta naista rantaan. Vanha nainen puhelee. 
”Tässä kohtaa voi vielä kuulla satakielen laulavan. Ai olet ostanut ongen, eihän niitä tarvitse ostaa. Voi tehdä itse oksasta. Saatamme sinut hyvälle kalastuspaikalle sillan luo. Katsos, tuolla on hanhenpoikasia. Kauniita! En ole tänä vuonna nähnyt vielä. Venäläiset vievät niiden munat, ja joutsenten myös. Onko mitään niin somaa, kuin vesilinnun poikaset? Paitsi minä tiedän, mikä on todella ruma poikanen. Lapsena olin sellainen kylän eläinlääkäri, kymmenvuotiaana ehkä. Mun luo tuotiin loukkaantuneita lintuja. Kerran tuotiin pulun poikanen. Se oli rumin näkemäni, ihan ruipelo ja sulaton, ja jäässä. Lämmittelin sitä uunissa, opetin sen syömään ja tein sille kaulahuivilla olkapäälleni pesän, kaulan alle, että se pysyi lämpimänä. Siitä tuli viisain lintu, joka mulla on ikinä ollut. Se pääsi pihan pulujen parveen, mutta jos huusin sitä nimeltä, Hikka, niin se tuli mun olalle. Annoin sille nimeksi Hikka, koska palellessaan se hikotteli. No tässä tämä paikka on. Kalaonnea!”

Nuori nainen asettautuu kivelle ongen kanssa. Lapio lojuu hiekalla. ”Hei kalastaja! Minä taas. Alkoi kaduttaa, että toin sinut tähän. Tässä on äänekästä, tuolla sadan metrin päässä on ihan hiljaista, tai satakielen saatat kuulla, mene sinne! No. En häiritse sinua enää.” 


Nuori nainen vaihtaa paikkaa ja istahtaa alas. ”Are you getting any fish?” Nuori nainen päättää, ettei vastaa kuka tahansa kysyjä onkaan, mutta vastaa kuitenkin. ”No. Not really.” Nuorehko, intialainen mies seisoo tiellä ja hymyilee. Nainen on hiljaa ja tuijottaa kohoa. Mies tuijottaa kohoa. ”Want some strawberries?”, kysyy nainen lopulta. He alkavat jutella. Nainen jättää miehen onkimaan ja lähtee etsimään lapion kanssa lisää matoja. Nainen palaa takaisin. He onkivat tunnin ja saavat yhden pienen ahvenen. Mies kysyy, haluaisiko nainen onkia toistekin. ”Maybe.” Lapio tietää, että nainen ei tiedä, haluaako onkia toiste. Hän ei ehkä halua. Intialainen mies on mukava. ”Well..I want to be.. in… or on… my own peace… In my life… Yep", nainen sanoo. He hyvästelevät iloisesti. Nainen jää yksin onkimaan, kunnes lähtee kävelemään kotiin käsissään punainen lapio, pussi lyttääntyneitä mansikoita ja onki. Nainen ajattelee, että mansikat ovet melkein verenpunaisia.

Nainen näkee suojatiellä heilahtavan harmaan mytyn. Hän menee lähemmäs ja näkee maassa kyhjöttävän pulun, jonka siipi on lähes irrallaan ja koko vartalo vääntynyt. Sen pää liikkuu. Lintua kohti kävelee mies, johon nainen kerran ihastui metrossa. Ihastus meni ohi ja viimeksi nainen näki miehen sattumalta teatterissa, josta mies poistui kesken. Kai vatsavaivoja. Miestä nolotti.
”Näetkö onko se elossa, se lintu?” nainen kysyy. Mies menee lähemmäs. ”On. Jäikö auton alle?” Nainen ei tiedä. Lapio roikkuu löysästi kädessä. ”Kamalaa. Tapasin juuri rannalla vanhan naisen, joka pelasti puluja nuoruudessaan”, nainen sanoo. Mies tuijottaa naista. Nainen tuijottaa kituvaa lintua. ”En ole hyvä tappamaan eläimiä”, nainen sanoo rikkoakseen hiljaisuuden. ”En minäkään. Lainaatko lapiota?”, toteaa mies. Nainen ojentaa lapion. Mies hakkaa linnun kaulan poikki. Nainen ajattelee, että onneksi kaupassa ei ollut pikkulapiota. Lintu hytkyy ilman päätä asvaltilla. ”Lihaskramppeja.”
Lokki lentää ympyrää heidän yllään ja rääkyy. Mies ottaa linnun rippeet lapiolle. ”Voinko auttaa jotenkin?” nainen sanoo, vaikkei oikeastaan voi auttaa. Naista nolottaa. Mies tuo lapion naiselle, joka mumisee: ”Kiitos, en olisi pystynyt..” Mies ehkä hymyilee ja kävelee äkkiä pois. Nainen lähtee kävelemään kotiin. Lapio painaa enemmän kuin äsken. Nainen menee roskakatokseen ja heittää lapion ison roskasäiliön pohjalle, yksinäisen ruskean sandaalin viereen.
"Saako tulla hetkeksi juttelemaan? Olet tuollainen eläväinen. Ihan hetken tässä olen, saanko? Noni, olen vähän kännissä mutta lähdin kerrankin ulos. Kotona oli rekvisiittaa, semmosia puuhommia tehen. Olen ajanut rekkaa, matkahommia. Mulla on nyt sydämentahdistin enkä tee niitä rekkahommia enää. Etin naisseuraa ko noissa rekkajutuissa oli vain jätkiä. Haluaisin tutustua naiseen, ihan ystävänä. Tuntemani naiset on laskettavissa yhen käen sormilla. Voisi käydä silloin tällöin syömässä ja vaikka uimassa. Ei tarvi naintia, en mie naintia niin.. tosin joskushan asiat johtaa toiseen. Asun tuolla vähän kauempana. Erosin vuonna 2006. Nyt oon ekan kerran vuoteen ulkona. Kaivoin oikeat tanssikengät esiin, nämä oli ihan pölyyttyneet. Ai asut Helsingissä? Se on vain välimatkaa!"
Powered by Blogger.