Hyvään päähän

"Se sun tulevien lastesi..." mummi aloittaa ja mietin jännittäen, että jatkuuko lause sanalla isä. Ehdin jo miettiä, miten asettelen sanani, ettei lapsiaihe ole ajankohtainen eikä heilaa, mahdollista isääkään kannata paineistaa.

"...lapio on tuolla parvekkeella."

Selviää, että vaaleanpunainen lapio, joka minulle on ostettu Kontiolahdelta rautakaupasta, on mummilla edelleen. Lapio on noin 20 vuotta vanha. "Se oli ainoa lastenlapio koko Kontiolahdella! Me ihmeteltiin sitä. Sä ilmoitit, että haluat säästää sen omille lapsillesi."

En tiennyt, että olen ollut tavarahamsteri jo pienenä, siis todella pienenä. Ilmeisesti olen silloin myös tiennyt haluavani lapsia.

Kävimme tänään kuvaamassa lapsia yhteen työjuttuun. Se sai muistamaan, miten ihania lapset ovat ja miettimään, että vanhemmuus voikin olla niin arvokas kokemus, että siihen kannattaa ryhtyä.

Viime aikoina on tuntunut, että voiko lasten kanssa olla ihanaa ollenkaan? Olen tainnut lukea liikaa juttuja kaaoksesta, koliikkivauvoista, jaksamisen rajoista ja ruuhkavuosista. Pitää lopettaa ainakin mainion Marja Hintikka Liven seuraaminen.

Tänään haastattelussa yksi lapsista tokaisi: "Sulla on isot polvet."
Mitkä on, mie ihmettelin. "Isot polvet!"
Se lapsissa taitaa olla parasta: yllätykset ja se, ettei heitä tai hetkiä heidän kanssaan voi hallita.

Ehkä lapiota ei kannata vielä heittää menemään.

"Se on kiva lapio", toteaa mummi, kun kaivan lapion esiin parvekkeen lumikasoista. 

"Siitä tulee hieno perintö."