Erään kymmentuntisen koulupäivän päätteeksi huippasi, etoi ja poskia kuumotti. Varmaan ihan siitä ilosta, että olin istunut koko päivän sisällä koneen ääressä. Viimeisen tunnin jälkeen koulun portailla mietin, että on tämä hullun hommaa. Päätin kävellä kotiin.

Kävellessä kuuntelin lintujen viserrystä ja ihmettelin kevätillan valoisuutta. Katselin vanhaa pariskuntaa, joka ulkoilutti pitkulaista mäyräkoiraa ja lasta, joka otti huimia vauhteja seisaalteen keinussa. Ihmettelin sinistä orpoa tohvelia asvaltilla ja tuhkakuppina toiminutta Iittalan sinistä tuikkua ikkunalaudalla.

Mietin, millaisia päiviä vietin pienenä. Asuimme äitini kanssa Rovaniemellä pitkän tien varrella. Joinain päivinä tie ei tuntunut koskaan loppuvan. Kävelin kouluun, kävelin kauppaan, kävelin kuvataidekouluun ja tanssitunnille. Kävelin.

Nyt kävellessäni kotiin mietin, missä vaiheessa vinksahti. Mikä on mennyt pieleen.
Helsingissä en enää kävele. Otan ratikan, metron, bussin tai junan.
Rovaniemellä teimme naapurin lasten kanssa majoja metsään. Nyt en muista, milloin viimeksi olen käynyt metsässä.
Pienenä vietin aikaa piirtäen televisiosta kuvia paperille. Nyt tuijotan tietokoneen ruutua lamaantuneena.
Silloin joskus syötin kilpikonnaani. Sisustin nukkekotia. Pelasin sulkapalloa pihalla.
Pyöräilin kesäisin yöttömässä yössä.

Jossain kohtaa meni vikaan.
Ehkä on aika mennä itseeni. Tai joskus edes ulos.





Kävelin aamulla ex tempore Pasilassa kampaajalle ja leikkautin hiukseni. Hyvästi suttuinen sykerö!
Elämä on niin ihmeellistä: vissiin sitä voi vain tehdä ajallaan ja tukallaan mitä lystää. Ei kukaan tukkajumala tullut kyselemään mitä meinaan. Ei edes ajanhallintahaltia tullut mukisemaan.
Ilmeisesti voi leikata hiuksensa noin vain jos itse haluaa. Aika lysti juttu!



Käymme ystäväni Tiian kanssa "lukutreffeillä" eli sovimme lähes joka viikolle ajan, kun teemme kirjoitus- tai lukuhommia jossain kahvilassa. Välillä höpötämme. Usein mie kerron Tiialle, mitä sillä hetkellä murehdin tai stressaan. Ja Tiia sanoo jotain lohduttavaa, jonka turvin voin taas keskittyä ja palaamme omiin puuhiimme.

Torstaina näimme taas. Mie murehdin koulutöiden määrää ja Tiia sanoi jälleen jotain lohduttavaa.
Sitten sain tiedon, että kolme konduktöörin haastattelua, jotka olin toivonut saavani, onnistuisivatkin heti samana päivänä. Soitin ensimmäiselle konduktöörille, joka sanoi, että nähdään puolen tunnin päästä asemalla. Olin innoissani, mutta samalla itku meinasi tulla - kiire, ei kameraa mukana, hikeä pukkasi. No: en saa otettua kuvia, sillä kännykkäkamerani on rikki, mutta sentään haastattelu onnistuu. Tiia ehdotti: "No jospa lainaat tätä minun kännykkäkameraa?" Olin ällikällä lyöty. "Niin. No. Niin!" Sitten epäröin. "Mutta. Sun pitäis tulla mukaan." Sitten taas epäröin: hetkinen, voiko ystävän ottaa mukaan töihin? Voi, tässä tilanteessa etenkin! "Tuleksie mukhaan?" Ja niin Tiia tuli. 

Hyppäsimme metroon, näppäilin konduktööri Karille tekstarin, että tulenkin ystävän kera, ja pian olimme jo laiturilla odottamassa häntä. Kari otti meidät iloisesti vastaan ja sanoi, että voisin haastatella toista konduktööriä, Heikkiä, samalla reissulla. Itse asiassa Heikin eläkekahvit olivat parhaillaan käynnissä, että kahville vain! Pian seisoimme Tiian kanssa konduktöörien kahvihuoneessa ja hymyilimme absurdille ololle. Iloinen puhe pulppusi kahvihuoneessa ja lautasilla oli muhkeita siivuja kermakakkua.
Haastattelussa Kari ja Heikki kertoivat, kuinka he ovat huumorin- tai tilannetajun avulla lepyttäneet kiukustuneita matkustajia.

Ja taas ajattelin: konduktööreissä on jotain ihanaa.  He osaavat sutkautella matkustajille milloin lohduttavia, milloin naurattavia juttuja. Konduktöörit osaavat näyttää siltä, kuin heidän työnsä olisi yhtä hupia.

Tein työni ja lähdimme Tiian kanssa pöllämystyneinä pois asemalta. Ihan kuin olisimme olleet seikkailulla. Joskus työ ja huvi sekoittuvat. Ja hyvä niin.




Kun olin pieni, istuin mökillä pöydän ääressä mummin kanssa ja katselin kesäyötä ikkunasta. Mummi pelasi pasianssia. Radio Nova soi. Yön soittolista alkoi aina tietyn ajan kuluttua alusta. Mambaa ja jotain ulkomaista imelää. Uudelleen ja uudelleen. Ihmettelin sitä. Uudelleen ja uudelleen.

Eilen tein töitä kotona ja kuuntelin Radio Novaa. Jaakko Saariluoma oli Antero Mertarannan vieraana studiossa.

Äsken tulin kotiin oltuani eilisillan, yön ja tämän päivän pois kotoa. Laitoin radion päälle. Jaakko Saariluoma oli Antero Mertarannan vieraana studiossa. Absurdi olo. Mertaranta keskustelee Saariluoman kanssa suomalaisesta tv-viihteestä ja esiintymisestä:
"Koetko sä vaarallisena sen, että sinä ja monet teistä olette kysyttyjä hahmoja. Koetko vaarana sen, että te rupeatte esiintymään vähän joka ohjelmassa?"
"Heheh. Olen sattumalta ollut nyt aika monessa ohjelmassa. Nyt pitää ehkä pitää pieni paasto. Ei liikaa saa naama olla tuolla telkkarissa. Muutenhan siihen kyllästyy. Sitten pitää tulla tänne radioon. Hehe."
"Eikö niin, että kaikessa luovassa työssä uudistuminen on se avainasia", kysyy Mertaranta.
Antero hei. Uusinta on se avainasia.
"Älä närpi sitä pullaa. Syö nyt kakkua. Äiti leikkasi sulle oman palan lautaselle. Ei saa ahmia. Hei. Älä viitsi pilata meidän kivaa kahvihetkeä. Nyt rauhassa ollaan täällä. Isäkin syö rauhassa.
Jos syö liikaa herkkuja, voi tulla sellaiseksi sumopainijaksi. Muistatko miltä se näyttää? Haluatko tulla sellaiseksi? Hei. Nyt syö rauhassa sitä porkkanakakkua. Sumopainijat on niin isoja ja lihavia, etteivät ne jaksa liikkua tai tehdä mitään. Hei. Istupa rauhassa. Sumopainijat on hitaitakin.  Sulla on nyt se oma pala siinä. No niin."


Nyt kun valmistuminen alkaa lähestyä, kysyy moni, mitä haluan valmistumistumisen jälkeen tehdä. Pohjavireeltään kysymykset ovat kohteliaita ja kivoja, mutta yhdessä köntässä ne tuntuvat jo ahdistavilta. Eilen minulta kysyttiin kaksi kertaa, mitä teen valmistumisen jälkeen. Tipauttelin ilmaan löperöitä lauseita: "Öö.. haen ehkä jotain pätkää, sijaisuutta. Tai.."

Illalla puoli kahdeltatoista istuin tätini keittiössä. Tätini kattoi iltapalaa pöytään ja kysyi takaani: "Mikä haluat olla?" 
Ensimmäinen ajatukseni: Ei helvetti. Nyt en jaksa miettiä. 
Käännyin tätiäni kohti. Hänellä oli kolme muumimukia käsissään. "Pikku Myy?"

Valitsin iltapalalle Pikku Myyn. 
Valmistumisen jälkeen en ehkä tee hetkeen mitään. 
Pitkä pistolapio lojuu Tokmannin korissa. Sen varsi on puuta ja metalliosat punaisia. Nuori, römppätakkinen nainen tulee korin luo, nappaa lapion ja yrittää heiluttaa sen terää. Hän kysyy myyjältä, onko lyhyempiä lapioita. ”Ei taida olla”, sanoo myyjä. Naisen otsa kurtistuu, mutta hän nappaa lapion koriinsa, jossa hänellä on onkivapa ja pussi mansikoita. 
Nuori nainen maksaa, kävelee ulos kaupasta bussipysäkille ja nousee ensimmäiseen tulevaan bussiin. Hän jää seuraavalla pysäkillä. Nainen lyö lapiolla maahan ja poimii mullasta ison, kiemurtelevan madon. Nainen laittaa sen tulitikkurasiaan. Nainen jatkaa kävelyään, lapio keikkuu hänen kädessään.

Nuori nainen pysäyttää vanhan, pellavapäisen naisen, joka ulkoiluttaa mustaa pientä terrieriä. Hän sanoo: ”Anteeksi, missä on ranta?” Vanha nainen huitoo eteenpäin ja lähtee johdattamaan nuorta naista rantaan. Vanha nainen puhelee. 
”Tässä kohtaa voi vielä kuulla satakielen laulavan. Ai olet ostanut ongen, eihän niitä tarvitse ostaa. Voi tehdä itse oksasta. Saatamme sinut hyvälle kalastuspaikalle sillan luo. Katsos, tuolla on hanhenpoikasia. Kauniita! En ole tänä vuonna nähnyt vielä. Venäläiset vievät niiden munat, ja joutsenten myös. Onko mitään niin somaa, kuin vesilinnun poikaset? Paitsi minä tiedän, mikä on todella ruma poikanen. Lapsena olin sellainen kylän eläinlääkäri, kymmenvuotiaana ehkä. Mun luo tuotiin loukkaantuneita lintuja. Kerran tuotiin pulun poikanen. Se oli rumin näkemäni, ihan ruipelo ja sulaton, ja jäässä. Lämmittelin sitä uunissa, opetin sen syömään ja tein sille kaulahuivilla olkapäälleni pesän, kaulan alle, että se pysyi lämpimänä. Siitä tuli viisain lintu, joka mulla on ikinä ollut. Se pääsi pihan pulujen parveen, mutta jos huusin sitä nimeltä, Hikka, niin se tuli mun olalle. Annoin sille nimeksi Hikka, koska palellessaan se hikotteli. No tässä tämä paikka on. Kalaonnea!”

Nuori nainen asettautuu kivelle ongen kanssa. Lapio lojuu hiekalla. ”Hei kalastaja! Minä taas. Alkoi kaduttaa, että toin sinut tähän. Tässä on äänekästä, tuolla sadan metrin päässä on ihan hiljaista, tai satakielen saatat kuulla, mene sinne! No. En häiritse sinua enää.” 


Nuori nainen vaihtaa paikkaa ja istahtaa alas. ”Are you getting any fish?” Nuori nainen päättää, ettei vastaa kuka tahansa kysyjä onkaan, mutta vastaa kuitenkin. ”No. Not really.” Nuorehko, intialainen mies seisoo tiellä ja hymyilee. Nainen on hiljaa ja tuijottaa kohoa. Mies tuijottaa kohoa. ”Want some strawberries?”, kysyy nainen lopulta. He alkavat jutella. Nainen jättää miehen onkimaan ja lähtee etsimään lapion kanssa lisää matoja. Nainen palaa takaisin. He onkivat tunnin ja saavat yhden pienen ahvenen. Mies kysyy, haluaisiko nainen onkia toistekin. ”Maybe.” Lapio tietää, että nainen ei tiedä, haluaako onkia toiste. Hän ei ehkä halua. Intialainen mies on mukava. ”Well..I want to be.. in… or on… my own peace… In my life… Yep", nainen sanoo. He hyvästelevät iloisesti. Nainen jää yksin onkimaan, kunnes lähtee kävelemään kotiin käsissään punainen lapio, pussi lyttääntyneitä mansikoita ja onki. Nainen ajattelee, että mansikat ovet melkein verenpunaisia.

Nainen näkee suojatiellä heilahtavan harmaan mytyn. Hän menee lähemmäs ja näkee maassa kyhjöttävän pulun, jonka siipi on lähes irrallaan ja koko vartalo vääntynyt. Sen pää liikkuu. Lintua kohti kävelee mies, johon nainen kerran ihastui metrossa. Ihastus meni ohi ja viimeksi nainen näki miehen sattumalta teatterissa, josta mies poistui kesken. Kai vatsavaivoja. Miestä nolotti.
”Näetkö onko se elossa, se lintu?” nainen kysyy. Mies menee lähemmäs. ”On. Jäikö auton alle?” Nainen ei tiedä. Lapio roikkuu löysästi kädessä. ”Kamalaa. Tapasin juuri rannalla vanhan naisen, joka pelasti puluja nuoruudessaan”, nainen sanoo. Mies tuijottaa naista. Nainen tuijottaa kituvaa lintua. ”En ole hyvä tappamaan eläimiä”, nainen sanoo rikkoakseen hiljaisuuden. ”En minäkään. Lainaatko lapiota?”, toteaa mies. Nainen ojentaa lapion. Mies hakkaa linnun kaulan poikki. Nainen ajattelee, että onneksi kaupassa ei ollut pikkulapiota. Lintu hytkyy ilman päätä asvaltilla. ”Lihaskramppeja.”
Lokki lentää ympyrää heidän yllään ja rääkyy. Mies ottaa linnun rippeet lapiolle. ”Voinko auttaa jotenkin?” nainen sanoo, vaikkei oikeastaan voi auttaa. Naista nolottaa. Mies tuo lapion naiselle, joka mumisee: ”Kiitos, en olisi pystynyt..” Mies ehkä hymyilee ja kävelee äkkiä pois. Nainen lähtee kävelemään kotiin. Lapio painaa enemmän kuin äsken. Nainen menee roskakatokseen ja heittää lapion ison roskasäiliön pohjalle, yksinäisen ruskean sandaalin viereen.

Maaliskuussa Perttu Häkkinen kirjoitti Nyt-liitteeseen vaikuttavan tekstin kuolemasta. Itkin aamukahviini sitä lukiessa. Kuolema tuntuu pahalta etenkin kun se ei saa olla hyvä. Sama pätee vanhuuteen.

Jos tässä joukkueita valitaan, en ole pelkästään elämän puolella. Ennen ajatellut niin, en ajatellut asiasta mitään. Sitten menin mukaan Kellariteatterin produktioon Heinäkuu - uusien laulujen ilta. Yksi treenikerta menin takapihan asvaltille istumaan ja kirjoitin sanat kappaleeseen Rouva hyvä, jonka Amy sävelsi. Taisin valitan puoleni silloin asvaltilla istuessa.

Rouva hyvä

Jalat painaa kuin tiiliskivet
Rouva hyvä, turhaan hiiviskelet
Mennään lepohuoneeseen,
siellä Marttikin jo torkahtelee
Nestetasapaino, ravinto ja vitamiini
Jos taas karkaisin
ne ei saisi mua kiinni
Valkotakeista lihavin vitsailee:
mikä maa mikä valuutta
On taas käytöksen hankaluutta
se kirjaa muttei sanoa tohi
kun oikein tahallani virtsaan ohi
Nämä täällä mua vain paapoo
Jos kiroan tai huudan ne alkaa vauhkoon
et osaa olla niin kuin aikuiset
häpeällistä että ikkunoihin syljeskelet
No entäs sitten: ruudut voi pestä
jos ei neiti paria klimppiä kestä
Jos avais ikkunan voisi sylki lentää alas kaaressa
Ei oo muuta tässä maatessa
Mitä sitten mitä se haittaa
jos ei mauton ruoka ala maittaa
Kaukosäätimen sylistä lykkään
teen mitä tykkään
Mä lähden kaupungille
ei ne mitään mahda sille!
Stockan kellon alle meen
ja kuvittelen hymysi uudelleen
Tanssin kanssa kolmen sepän
pian tunnen että elän
Mielessä kuva, yksi hujaus
Kun käytävästä kuuluu lupaus
kohta tyhjenee huone
hiljenee nainen ja vaikea luonne
No mitä te odotatte, tehkää jo myrkkyrohto
olen myöhässä ja on mennyt jo kaikki hohto
Käy katosta roikkuva tippaletku
tai lääkäreistä armollisin ketku
Kesällä kuolee enemmän
se on aina ollut niin
Helle tekee tehtävän
vie suloisiin multiin


"Saako tulla hetkeksi juttelemaan? Olet tuollainen eläväinen. Ihan hetken tässä olen, saanko? Noni, olen vähän kännissä mutta lähdin kerrankin ulos. Kotona oli rekvisiittaa, semmosia puuhommia tehen. Olen ajanut rekkaa, matkahommia. Mulla on nyt sydämentahdistin enkä tee niitä rekkahommia enää. Etin naisseuraa ko noissa rekkajutuissa oli vain jätkiä. Haluaisin tutustua naiseen, ihan ystävänä. Tuntemani naiset on laskettavissa yhen käen sormilla. Voisi käydä silloin tällöin syömässä ja vaikka uimassa. Ei tarvi naintia, en mie naintia niin.. tosin joskushan asiat johtaa toiseen. Asun tuolla vähän kauempana. Erosin vuonna 2006. Nyt oon ekan kerran vuoteen ulkona. Kaivoin oikeat tanssikengät esiin, nämä oli ihan pölyyttyneet. Ai asut Helsingissä? Se on vain välimatkaa!"

Kävin maaliskuussa opintomatkalla Tukholmassa. Harhaillessamme pitkin Kungsgatania näin parkissa auton, jonka sisällä odotti koira. Niin symppis, että olin sulaa. Se katseli ihmisiä kadulla ja odotti omistajaansa maltillisesti. Hieman surulliselta se näytti.

Kuten ihmisillä usein on tapana tehdä, aloin nähdä tuossa vekkulissa koirassa ihmistä. Tuo koira olisi voinut olla keski-ikäinen, leppoisa huoltoaseman kahviossa istuva mies, jonka rintamukselle on tipahtanut possumunkista pari sokerihippua. Nimeltään Seppo, Raimo, Martti tai Pertti. Se murahtaisi lempeästi kahvimukiinsa: "Mihinkäs tässä on kiire. Valmiissa maailmassa!" Lyhyt mielikuva, häivähdys ihmistä. Ja sitten koira oli taas vain koira.


Tässä parin päivän ajan olen kipuillut opiskelujeni ja freelancertyöni kanssa. Rukoillut jotain ratkaisua kiireiseen arkeeni. (En taida olla ainoana sormet ristissä.)
Teen töitä vaikka pää kainalossa, että kerkeän kaiken. Juostessani kauppaan ehdin huomata, miten paljon koiria naapurissani asuu. Aloin itsekin haaveilla hurtasta. Siinäpä ratkaisu! Jos omistaisin sellaisen autossa odottavan, lauhkean koiran, olisi pakko ottaa iisimmin.

Koiran nimi olisi Pertti.

Pertti vinkuu aamulla ulos ja minun on pakko herätä aikaisin.
Perttiä on pakko käyttää ulkona myös päivällä ja illalla. Ei voi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivää.
Ja jos taas joinain viikkoina tekee töitä niin, ettei muista käydä kotona laisinkaan, on pakko muistaa. Pertti odottaa minua kotiin. Se tarvitsee ruokaa ja seuraa. Kun tulen kotiin, Pertti löntystää innoissaan ovelle.
Perttiä pitää pysähtyä rapsuttamaan. Pertti nukkuu, kun sillä nukuttaa. Pertti on innoissaan syömisestä, se ei ikinä unohda syödä! Ruskeat naksut metallikipossa ovat päivän kohokohta.

Olisipa Pertti.


Tästä se alkaa. Tervetuloa lukemaan blogiani, jonka juuret ovat Facebookissa. Olen kirjoittanut sinne muutaman vuoden ajan päivityksiä, joilla olen halunnut haastaa itseäni paremmaksi kirjoittajaksi. Mainoksiin ja silppuiseen etusivuun kyllästyneenä kirjoitan tekstini jatkossa tänne.

Opiskelen journalismia, mutta Hyvään päähän -blogissani haluan olla enemmän kirjoittaja kuin toimittaja. "Älä ole aina niin varovainen", sanoi äiti kerran minulle.
Toimittajana olen huolellinen ja perusteellinen arkajalka. Hyvään päähän on paikka hulluttelulle! Täällä en ole niin varovainen. Aion värittää, keksiä ja pelätä vähemmän.

Pelkään vauhtia. Siksi ylitin itseni, kun hyppäsin kauniin Onerva-nimisen vespan kyytiin.
Ja hyvinhän se meni: olin onnellinen Onervan kyydissä.
Älä ole aina niin varovainen! 

Sandra Lamppu
sandra.lamppu@gmail.com
p. 044 203 7088
Powered by Blogger.