Lapsena kuvittelin hyrrien olevan balettitanssijoita, jotka tekevät piruetteja pöydän pinnalla.
Kun tarpeeksi harjoitteli, sai hyrrän pyörimään toisin päin, siis pitkän tikun varassa. Silloin hyrrä näytti sieneltä. Sain itse valita oliko se sieni, tanssija vai vain hyrrä.

Pari päivää sitten löysin varaisäni tekemän, vanhan hyrrän. Tai no, löysin ja löysin: se oli kaapin reunalla, en vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota pitkään aikaan.
Oli pakko kokeilla. Sain sen tanssimaan.

Olen miettinyt innostusta ja asennetta, ja todennut, että elämä on helpompaa, kun siitä on innoissaan.

Stressasin muun muassa Muuramen laatikostojen kuljetuksesta kotiini sekä galluphaastattelujen tekemisestä. Sitten hoksasin, että miksi en keskittyisi kahteen asiaan:
1) Ihanaa sitten lopulta saada laatikostot kotiini. Näen myös rakasta ihmistä niiden kuljetussessiossa.
2) Ihmisten pysäyttäminen haastatteluun kadulla on kamalaa. Sen lopputulos - ihmisten haastatteleminen  taas on mahtavaa: saan keskustella jonkun kiinnostavan, hauskan tai ihanan uuden tyypin kanssa.

Tänään luin loppuun Elina Tanskasen teoksen "Auta, Elina - Parisuhdekirja". Hitsi, pidän Tanskasen lempeästä kirjoitustavasta.

Mutta ei se pelkkää lempeää lälläriläätä ole. Kirja kysyy monta kinkkistä kysymystä: Onko sinulla periaatteita? Vastaavatko ajan- ja rahankäyttösi arvojasi? Onko sinulla elämäntehtävää? Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? 




Tanskasen kirja palautti mieleeni myös tarinan intiaanipäälliköstä, joka kertoi lapsenlapselleen, että jokaisen ihmisen sisällä on kaksi koiraa, jotka kamppailevat keskenään: hyvä ja paha. Valkoinen ja musta. Lapsenlapsi kysyi intiaanipäälliköltä, kumpi voittaa. "Se kumpaa ruokit", vastasi päällikkö.

Miepä yritän jatkossa kaataa naksut valkoisen koirani kippoon.

Kortit:  Tove Jansson (Kuva: Per Olov Jansson ) & Linnea i målarens trädgård ( Christina Björk och Lena Andersson)


Teimme viime kesänä Kellariteatterissa Heinäkuu -nimisen musiikkiesityksen, johon kirjoitin laululyriikoita ensimmäistä kertaa elämässäni.
Kirjoitin Rovaniemen yöttömässä yössä tekstin työnimellä Laila H viitaten löyhästi Laila Kinnuseen. Sanoista tuli myöhemmin Taikoja, jonka Ida Vakkuri sävelsi kokonaiseksi kappaleeksi. Ja mikä ihaninta: syksyllä Ida alkaa yhtyeensä kanssa esittää Taikojaa keikoilla.

Hyvää juhannusta!


TAIKOJA

Loppukesään asti teen juhannustaikoja
Kuljen lemmenkipeenä alasti parkkiksella tai pellolla
Tyynyn alle kukat kerään, silti aina yksin herään

Toiset meistä on laivoja
Minä lahonnut vene ilman airoja

Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä veneestä kauhon
Se tulvii jo sisään
En koskaan oppinut mitään
Silti hukkua halua en

Pimenevinä öinä on mun toinä katsoa kaivoon
Silti joka tuttavuus tyssää vaimoon
Voisin retkahtaa hellään mieheen, pollähtää hänen tielleen

Olisin valmis, se ois menoa
Suhde yhtä etukenoa

//Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä veneestä kauhon
Se tulvii jo sisään
En koskaan oppinut mitään
Silti hukkua halua en//

Tanssin hitaat ja humppani, oisko joku näistä se kumppani?
Mies lähestyy pilkun jälkeen
"Käyks takaapäin?" , se kysyy heti kärkeen
Kädet nostaa hameen, peilistä nään pettyneen katseen
Iho vasten ihoa
Miksen herännyt kotoa?

//Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä veneestä kauhon
Se tulvii jo sisään
En koskaan oppinut mitään
Silti hukkua halua en//

Toiset ehkä on laivoja
Minä vene ja onneton lokki
Siivissäni roikkuu painoja
Aamupalaks morkkis ja shotti
Tää oli viimeinen kerta nyt mä rauhotun
Joogaan ja tuijotan merta
Itseni kokoan (uppoan)


Luotan seitsemään kukkaan,
vaikka itseni hukkaan
Mä taion taion taion
Vettä vimmattuna kauhon
Se tulvii jo sisään
Vaikken koskaan oppis mitään
Silti hukkua aio mä en
Hukkua aion mä en
Huku en




Olen aika onneton kokki ja sivistymätön syöjä. Nyt minua on koko ajan enemmän alkanut ärsyttää, että tunnen itseni hölmöksi keittiössä ja päivällispöydässä. Lähipiirini on täynnä Jyrki Sukuloita ja Maija Silvennoisia.
 
Pääsiäisenä Rovaniemellä äidin bataattikeiton äärellä tulin luvanneeksi, että tänä kesänä opettelen laittamaan ruokaa ja teen päivällisiä poikaystävälleni, joka on jo aivan riittämiin saanut kokata minulle.

(Tähän väliin pikku paljastus: itse asiassa minulla olisi ollut koko lapsuus aikaa opetella laittamaan ruokaa. Äitini on upea kokki ja on aina halunnut jakaa minulle näppäriä ruonlaittovinkkejä. Valitettavasti en sietänyt laisinkaan äitini äänensävyä, kun hän selitti kuinka saa kantarellin kukoistamaan. Tulin allergiseksi ruoanlaitolle ja keskityin leipomiseen - silloin sain tehdä mitä lystään. Äiti kun on ollut aina enemmän pizza- kuin pullaäiti.)

Koska opiskelen toimittajaksi, piti minun saada etsiä tietoa ja ohjeita käytännön tueksi köökkiprojektiani varten.

Onneksi tutustuin viime kesänä työharjoittelussa ihanaan ruokatoimittajaan, nyt edesmenneeseen Kiia Renkoon. Ehdin tuntea hänet hyvin vähän aikaa, vain muutaman hauskan keskustelun verran. Hänen lämpönsä teki minuun vaikutuksen.
Lisäksi Kiialla oli taito tehdä ohjeita, joihin uskaltaa tarttua amatöörikin. Kerran työpäivän jälkeen jopa ostin parsanipun, sillä olin niin innostunut hänen parsareseptistään. Nyt tänä kesänä aion kokeilla Kiian näppäriä ohjeita.

Kaverin kirppikseltä löysin äskettäin sinisen pitkän takin, jonka nimilapussa lukee Helsingin kaupunginteatteri  & M. Ranin.  Olin ihan innoissani: NÄYTTELIJÄ MATTI RANININ ROOLITAKKI! Matti Raninin takki!
Pasilan kirjaston poistohyllystä löysin sattumalta heti perään Raninin muistelma- ja reseptiteoksen Vohveleita ja tillinvarsia.  Tämä oli merkki!

Tuekseni tulivat siis Kiia Renko, Matti Ranin ja netin ruokasivustot. Ja ikkunalaudalla hengaileva basilika, jolle ei riitä mikään vesimäärä. Se on sympaattisen ylirönsyillyt muumimukiruukustaan. Sopii minun tiimiini.

Ensimmäisen päivällisen puuhaamiseen ryhdyin, vaikka olin Espanjan matkasta ja kesäteatteritreeneistä yliväsynyt. Piti kokata, hinnalla millä hyvänsä, kun olin kerta päättänyt.

Opin tekemään (vahingossa hyvin öljyistä) ratatouillea ja Kiian inkivääripannukakkuja.
Kävin kolmesti kaupassa, koska luin reseptit huolimattomasti ja unohdin aina jotain.

Muisti teki tepposet pannukakkujenkin kohdalla: ihmettelin, että taikina on aika lirua ja löysää. Jauhot kun vielä nököttivät omassa kupossaan. Onneksi huomasin lisätä ne. Heila sai paistaa pannukakut, kun minä pääkokkina melkein itkin tiskatessani. Otti voimille tuo kokkaaminen.



Nyt eilen, ennen toista kokkauskertaa ja tehtyäni seitsemän haastattelua putkeen melkein itkin Sokoksen kalatiskillä:

"Pitäisi saada 300g ruodotonta lohifileetä."
"Ei meillä ole kokonaan ruodotonta."
"Mutta... mutta ohjeessa lukee niin. Teen sellaista tartaria. En tiedä mitä minun pitäisi ottaa jos ruodonta ei ole. Ja kännykästä loppui akku ennen kuin ehdin opetella ohjeen. Mie en osaa yhtään laittaa ruokaa ja -"
"Älä stressaa! Varmasti osaat. Kyllä me jotain löydetään."

Kerroin tuolle mukavalle ja napakalle kalatiskin naismyyjälle, että yritän tehdä ruokaa poikaystävälleni. Hän kehui minua, toivoi että heilani osaa arvostaa kokkailujani ja kannusti: "Ruoanlaitto on taiteenlaji, se on kuin taidetta: soveltamalla pärjää aina. Ja luota uuniin. Anna aikaa uunille, varsinkin jos teet liharuokia. Tein kerran lammasta ja siitä tuli erinomaista, kun annoin sen olla riittävän kauan. Luota uuniin."

Huuli väpätti saadusta empatiasta ja hyvästä köntistä lohta. Tein kotona aivan hyviä uuniperunoita.
Kyllä tämä tästä. 



















Olimme ystäväporukalla Espanjassa lomalla. Loma tuli juuri oikeaan kohtaan: mie olin jo alkanut olla väsynyt, törppö ihmishirviö. Olin alkanut vihata omaa elämääni kiusallisen ylidramaattisella tavalla.

Espanjassa sain hihittää, höpöttää ja syödä hyvin sekä huomata, että oikeastaan elämäni on aika ihanaa. Makasimme milloin uima-altaalla, milloin rannalla. Tuijotin aurinkotuoleissa makaavia upeita, erinäköisiä ja auringossa kärventyneitä naisia yläosattomissa ja otin oman toppini pois. Voisi kai sanoa, että mie rentouduin... no, täysin paljain rinnoin.

Yhtenä iltana lähimmä hummaamaan Torreviejan yöelämään eli kävimme saakelin hienossa loungessa lihavien koristebuddhien keskellä juomassa drinkit ja shotit. Piti olla salsailta, mutta ei siellä ollut juuri kettään. Met tulimma taksilla kotiin. Yritin keskustella taksikuskin kanssa: "We also have Lidl in Finland!" 

Lopulta pääsimme oman ihanan vuokra-asuntomme kattoterassille tanssimaan Lady Gagan tahtiin. Joku espanjalainen hiipparimies katteli meitä tovin kadulta mutta luovutti lopulta, klaro ja grazias! Ystäväni laittoi soimaan Pauli Hanhiniemen kappaleen Muutkin mokaa. 


Tuo biisi on johdattanut minua tän vuojen.  Kuuntelin sitä paljon viime syksynä Ylioppilasteatterin pääsykoeviikonloppuna. Soolotehtävässä käsittelin suhdettani kehoon: miten olin hävennyt sitä monta vuotta. Pyysin keholtani anteeksi - olinhan mokannut haavoittavalla häpeilylläni.
Pääsykokeissa päätin, että tänä vuonna hyväksyn kehoni ja huolehdin siitä.

Muutkin mokaa soi yössä ja tanssin vimmatusti. Siinä espanjalaisella kattoterassilla täyden kuun alla puolialaston ja känninen kehoni voi hyvin. Erittäin hyvin. Kiitos ensimmäinen aurinkolomani, kiitos Espanja, kiitos elämä!




 
Mistä tietää olevansa pikkuneurootikko?

Katsoin Midsomerin murhat-ohjelmaa. Pääpoliisi Barnabyn vaimo laittoi ruoan uuniin ja sanoi ennen lähtöään, että 25 minuuttia ja ruoka on valmis. Barnaby avasi oluen, silitti koiraa, sai puhelun ja teki äkkölähdön rikospaikalle.
Kun Barnaby jahtasi murhaajaa pimeässä metsässä, mietin vain: se ruoka uunissa, urpo!!! Tulee tulipalo ja koirakin kuolee, mee kotiin!!!

Siitä tietää olevansa pikkuneurootikko.



Tänään olin jo puoli kolmeen mennessä ehtinyt käydä läpi lähes kaikki ikävaiheet käyttäytymisessäni.
Nukuin puoleen päivään kuin mikäkin teini, mutta aikuismaisesti totesin tarvinneeni lepoa. Luin Kevätpörriäistä ja olin kateellinen että Peppi vitosluokalta osaa kirjoittaa niin hyvin. Lähdin kouluun ja totesin siellä, että minulta puuttuu enää 27 opintopistettä tullakseni toimittajaksi.
Sähkömyyjä soitti ja pyydettyäni häneltä tarjousta soitin toiseen firmaan ja pyysin heiltäkin tarjousta. Aikuismaista!
Soitin äidille ja hän totesi opintopisteisiin että kappas saat tosiaan ammatin! Aloimme jutella verovähennyksistä ja lapsellisesti tulistuin heti äitin neuvoihin. Huusin kadulla: "EI! KO MIKÄ LAPPU MUN PITTÄÄ SITTE LÄHETTÄÄ VEROTOIMISTOON? Ei. Niin. NO sitä mie tarkoitin!" Iltapäivällä tulin kotiin ja totesin olevani riittävän vanha ja tarpeeksi taapero ottaakseni päiväunet. 



Ystäväni houkutteli minut tänä helluntaina suppailemaan Töölönlahdelle Hakuna Matata SUP Rentalin laudoilla.  Suppailu on siis melomista seisoen (Stand Up Paddling). 
Sain vakuuden: "kukaan ei ole ikinä tipahtanut laudalta" ja lähdin iloisesti, jalat tutisten kokeilemaan. Tipahdin laudalta 10 minuutin jälkeen, kun keskittymiseni herpaantui hetkeksi. Ylhäällä, Sinisen Huvilan kahvilan asiakkaat tuijottivat, kun yritin kammeta itseni takaisin laudalle.

Sen ensimmäisen tipahduksen jälkeen en suinkaan malttanut mennä lämmittelemään rantaan. Piti jatkaa suppailua, vaikka olin litimärkä, hitto vie. Paluumatkalla rantaan putosin veteen taas ja huusin ystävälle: "Vittu mie uin." Ja niin uin vaatteet päällä hitaasti, mutta varmasti. Kylmä horkka iski vasta kotimatkalla. 

Enpä ole ennen tipahtanut Töölönlahteen. Ensin nolotti, sitten nauratti ja lopulta tuli oikeastaan aika nasta olo. Pitää horjuuttaa itseään useammin kylmään veteen, jos siitä saa niin hyvät naurut. 

Helluntaisanonta uuteen uskoon:
 Jos ei horjumista helluntaina, ei hauskaa koko kesänä. 

Powered by Blogger.