Showing posts with label Haaveilu. Show all posts
Showing posts with label Haaveilu. Show all posts



Koko kevään olen haastatellut ihmisiä heidän rakkauden ja intohimon kohteistaan. Tällä viikolla työkeikka osui omaan nilkkaan: esiintymistaidon kurssilla meidän piti puhua kameralle minuutin ajan meille tärkeistä asioista - rakkauksista ja intohimoista.

Puhuin mummista. 
Hän on yksi tärkeimmistä kasvattajistani. Mummi on muovannut itsetuntoani: hänen mielestään olen kaunis ja taitava.

Sanoin kameralle, että mummi on jo 83-vuotias ja haluaa jo kuolla. Ja että se on harmillista minun kannaltani.

Koulun jälkeen iltapäivällä menin vihdoin pesemään mummin parvekkeen, kuten olin luvannut. Mummin jalka oli kipeä ja hän makasi sohvalla. Jäin juttelemaan, ja kysyin mummilta olinko tulkinnut oikein: haluaako hän jo kuolla.

Mummi makasi sohvalla turkoosissa paidassaan, jossa lukee Kuntouimari, ja vastasi, ettei hän kuolla halua, mutta ei hänen oikeastaan ole enää pakko elääkään. Hänhän on saanut, tehnyt ja nähnyt jo kaiken. Mitä hänen vielä pitäisi tehdä?

Niinpä: mitä vielä? Mietin, mitä itse haluaisin vielä tehdä.

Muun muassa haluaisin:

● Kokeilla akupunktiota
● Viettää vanhuutta lapinkoiraa ulkoiluttaen
● Olla äiti ja hyvä kumppani
● Viettää kesän mökillä

Lista on mielestäni aika lyhyt. Elämäni on toivottavasti pitkä.
Pitää tehdä pidempi lista!







Kohtasin hurmaavan asiakkaan. Aidon, lämpimän ja hersyvän naistoimittajan.
"Tuleeko normaalihintainen lippu?"
"Mulla ois pressikortti."
"Meillä ei valitettavasti saa pressilippua, jos ei ole tekemässä juttua. Onko muita alennuksia?"
"Ei. Tai oon mä vähän työtön."
"Vähän? Oletko työtön siis?"
"No. Olen. En vain osaa sanoa sitä."
"Okei... Ikävää. Mä valmistun toimittajaksi jouluna."
"Älä valmistu. Ei kannata. Tai hanki jokin muukin työ."
"No.. mä oon hankkinut teatterialalta töitä. Ei kauhean fiksu veto."
Sitten me naurettiin.
Ja samalla molempia kylmäsi.

Kylmää ja lämmintä. Sekaisin ja vuorotellen. Eilen moni mun ystävä kävi viimeisellä luennollaan ennen valmistumista, mikä ihana onnen läikähdys! Eilen yksi ystävä kävi pääsykokeissa. Tänä keväänä moni tippu ja moni pääsi jatkoon pääsykokeissa. Ihan helvetillistä surun ja onnen sillisalaattia.
Tähän ei ole mitään ytimekästä, viisasta tai lohduttavaa loppukaneettia. Syödään vissiin vaan sitä sillisalaattia.

Kävin maaliskuussa opintomatkalla Tukholmassa. Harhaillessamme pitkin Kungsgatania näin parkissa auton, jonka sisällä odotti koira. Niin symppis, että olin sulaa. Se katseli ihmisiä kadulla ja odotti omistajaansa maltillisesti. Hieman surulliselta se näytti.

Kuten ihmisillä usein on tapana tehdä, aloin nähdä tuossa vekkulissa koirassa ihmistä. Tuo koira olisi voinut olla keski-ikäinen, leppoisa huoltoaseman kahviossa istuva mies, jonka rintamukselle on tipahtanut possumunkista pari sokerihippua. Nimeltään Seppo, Raimo, Martti tai Pertti. Se murahtaisi lempeästi kahvimukiinsa: "Mihinkäs tässä on kiire. Valmiissa maailmassa!" Lyhyt mielikuva, häivähdys ihmistä. Ja sitten koira oli taas vain koira.


Tässä parin päivän ajan olen kipuillut opiskelujeni ja freelancertyöni kanssa. Rukoillut jotain ratkaisua kiireiseen arkeeni. (En taida olla ainoana sormet ristissä.)
Teen töitä vaikka pää kainalossa, että kerkeän kaiken. Juostessani kauppaan ehdin huomata, miten paljon koiria naapurissani asuu. Aloin itsekin haaveilla hurtasta. Siinäpä ratkaisu! Jos omistaisin sellaisen autossa odottavan, lauhkean koiran, olisi pakko ottaa iisimmin.

Koiran nimi olisi Pertti.

Pertti vinkuu aamulla ulos ja minun on pakko herätä aikaisin.
Perttiä on pakko käyttää ulkona myös päivällä ja illalla. Ei voi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivää.
Ja jos taas joinain viikkoina tekee töitä niin, ettei muista käydä kotona laisinkaan, on pakko muistaa. Pertti odottaa minua kotiin. Se tarvitsee ruokaa ja seuraa. Kun tulen kotiin, Pertti löntystää innoissaan ovelle.
Perttiä pitää pysähtyä rapsuttamaan. Pertti nukkuu, kun sillä nukuttaa. Pertti on innoissaan syömisestä, se ei ikinä unohda syödä! Ruskeat naksut metallikipossa ovat päivän kohokohta.

Olisipa Pertti.


Powered by Blogger.