Sunnuntaisin rentoudun aamiaisen äärellä ja lueskelen ihanasti lehtiä. #Lifeisgood #coffee #magazines. JEP. Ei todellakaan.

Sunnuntaisin ehdin lukea lehtiä ja ajatella. Siksi sunnuntaisin myös kiukustun.
Olen tilannut itselleni Kauneus ja terveys-lehden, koska se mielestäni tuntui suhtautuvan kauneuteen järkevästi, ja nyt kun nautiskelin aamiaista sen ääressä, totesin että olen tilannut itselleni tyystin väärän lehden. 

Numeron 3/2017 kannessa mallina on juontaja ja meikkaaja Sara Sieppi, jolta on kysytty itse jutussa, miten hän neuvoisi ihmistä, joka kärsii rumuudesta ja jos hän voisi valita yhden tavan kaunistaa itseään, minkä hän valitsisi.

Tai: "Sinua varmaan kadehditaan. Miten suhtaudut siihen?" Torniolaislikkana Sieppi vastaa, ettei ole huomannut sellaista. "En usko, että minua kadehditaan - no, korkeintaan miehestä", Sieppi vastaa.

Minulla alkoi kiehahtaa jo rumuus-kysymyksen kohdalla: ensiksikin se on kömpelö, en ymmärrä sitä. Vissiin sillä tarkoitetaan mitä voi tehdä jos tuntee itsensä rumaksi. Toiseksi: rumuus esittäytyy kysymyksessä sairautena, johon Sara Sieppi, koko kansan kaunotar, osaa antaa reseptin. 

Eniten juttu ärsytti juuri Sara Siepin itsensä vuoksi: juttu ei kerro mitään uutta hänestä ja sen päälle unohtaa, että Sara Siepillä saattaa olla muutakin ajateltavaa kuin seurustelu, kauneus, meikit ja poikaystävän paitojen järjestely värien mukaan - se kaikki on tullut selväksi jo hänen muusta esiintymisestään, esimerkiksi somessa. 

Journalismi, myös kauneusjournalismi, tuo kauneimmillaan asioista ja ihmisistä esiin jotain yllättävää. Jotain, mitä lukija ei ole tullut ajatelleeksi. Journalistin ei kuulu vähätellä haastateltavaa tai lukijaansa. Kauneus ja terveys tekee Sara Sieppi-jutulla molemmat. Pahinta on, että K&T unohti Sara Siepin aivot ja ajatusmaailman. Häneltä kysytään tyhmiä ja hänet esitetään tyhmänä.

Sieppi on toki brändännyt itsensä viihdemaailmassa viihtyväksi kauneusalan ammattilaiseksi, mutta se ei tarkoita etteikö hänestä voisi kaivaa esiin jotain uutta. Edes lukijan vuoksi.

Siepiltä kyllä kysytään, mikä on hänen salainen kykynsä. Harmi, että Sieppi itse kertoo kyvykseen siisteyden. Kaiken konmarituksen keskellä joka toinen lyyli osaa järjestellä paitoja. Olisipa hän itse ylistänyt itseään muilla tavoin, vaikkapa: "Minulla on some-osaamista ja bisnesvainua. Tiedän, miten saa 103 000 seuraajaa Instagramissa." Sen Sieppi olisi voinut sanoa. Mutta nainen usein vaikenee, toteaa kirjailija Tommi Kinnunen mainiossa kolumnissaan. 

Toimittaja Ulla Ahvenniemi, parhaita tietämiäni aikakauslehtitoimittajia, opetti harjoittelussa ollessani että kun hän tekee henkilöjuttua, hän lukee kaiken mitä ihmisestä on kirjoitettu ja miettii sitten, mitä ei ole kirjoitettu. K&T:n juttu ei ole laaja henkilökuva, joten ei voi olettaa että toimittaja olisi kaivanut kaiken Sara Siepistä.

Harmi silti, että juttu kertoo vain asioita, jotka voin katsoa itse Siepin profiilista Instagramista.




Haapaniemen pysäkillä seisoo valkotakkinen nainen. Ratikka kutosesta jää naista puolet pienempi nainen, jolla on musta takki. Mustatakkinen nainen hamuaa kohti penkkiä, istuu ja koskettaa sormillaan valomainoksen reunaa kuin etsien sieltä jotain.

Seisova nainen kuuntelee Yle Areenasta Marja Hintikan haastattelua unelmien tavoittelusta, mutta mustatakkisessa naisessa on jotain outoa ja valkotakkinen nainen ottaa kuulokkeet korvista.

"Onko sulla kaikki hyvin?"
"On. Enks mä näytä siltä."
"---"
"No mä oon vetänyt essoja. Näytänks mä siltä?"
"No..Sä vaikutat poissaolevalta."
"Kato mua silmiin ja sano näytänkö mä siltä että oon aineissa. Sano miltä mä näytän."

Valkotakkinen nainen kumartuu mustatakkisen naisen kasvojen eteen. Hän jännittää kroppaansa, koska ei tiedä, onko viisasta kumartua ja varautuu johonkin, vaikka ei tiedä mihin. 
Mustatakkisen naisen ripset ovat kauniit. Ne kurouttautuvat omiin suuntiinsa. Posket ovat pyöreät ja iho pehmeän näköinen. Silmät ovat utuiset. Silmistä sen näkee.

"...Näytät sä. Mä oon pahoillani."
".... Mut heitettiin ulos ratikasta kun mä oon sen näköinen että oon niin aineissa. Ärsyttää että pitää oottaa seuraavaa."
"Kohta tulee seiska... Pärjäätkö sä?"
"Joo.... Ärsyttää vaan..."

Valkotakkinen nainen miettii, pitääkö nyt jäädä tähän tai sanoa jotain. Sano jotain.

"Mukavaa iltaa."
"Joo."

Niin kai se on, että elämässä pärjää, kun tietää heikkoutensa.

En ole ollut ikinä ollut kovin hyvä pysymään pystyssä. Siis kirjaimellisesti. Kun olin pieni, äitini kirosi ja minä itkin aina melkein heti perään uusien, kalliiden housujen ostamisen jälkeen. Kaaduin aina housujen ekana päivänä, tai vähintään ensimmäisellä viikolla rei'ittäen kaikki housuni polvista, yhdet kerrallaan.

Tämän housu- ja kaatumishistorian huomioon ottaen oli ihme, että ylipäätään sain idean jäisessä mäessä palata taaksepäin ja huutaa mummolle takanani: "Tarvitsetko apua?" Siitä noin sekunti niin olin itse selälläni.

Ei siinä auttanut kuin nauraa ja kömpiä vaivalloisesti ylös mummon huutaessa: "Ei kannata!"

Ei kannata, ei totisesti kannata.

Enpä olisi uskonut. Minusta on tullut Antti Tuisku fani.

Uusi kappale Mä hiihdän on ihan huikea. Ylex kirjoitti biisianalyysissään: "Sanoitukset eivät kerro laduilla painamisesta. Ne kannustavat jaksamaan. Silloinkin, kun toinen liikkuu eteenpäin ja itse jumittaa paikallaan tai takeltelee vaikeuksien kanssa."

Olen ihan eri mieltä. Minusta biisi kertoo työhulluudesta, liiasta kunnianhimosta ja taidottomuudesta pysähtyä. Taidottomuudesta jättää latuja väliin.
Ei siinä ole mitään kannustavaa - siltä kuulostaa myös Tuisku, laulussa henkihieverissä.

Koomista kyllä tein viime viikolla Rovaniemellä pari päivää töitä vuokratussa toimistotilassa UR:n yläkerrassa ja hain Antti Tuiskun Siwasta Veitikantieltä lounaani. Joskin sain vasta sinne mennessäni tietää, että Tuiskun Siwa onkin Veitikantiellä, ei lähempänä Ounasvaaraa, kuten olen aina luullut.

On tässä fanittamisessa vielä opittavaa. Ja itselläni myös siinä hiihtämättä jättämisessä.

Powered by Blogger.