Koko kevään olen haastatellut ihmisiä heidän rakkauden ja intohimon kohteistaan. Tällä viikolla työkeikka osui omaan nilkkaan: esiintymistaidon kurssilla meidän piti puhua kameralle minuutin ajan meille tärkeistä asioista - rakkauksista ja intohimoista.

Puhuin mummista. 
Hän on yksi tärkeimmistä kasvattajistani. Mummi on muovannut itsetuntoani: hänen mielestään olen kaunis ja taitava.

Sanoin kameralle, että mummi on jo 83-vuotias ja haluaa jo kuolla. Ja että se on harmillista minun kannaltani.

Koulun jälkeen iltapäivällä menin vihdoin pesemään mummin parvekkeen, kuten olin luvannut. Mummin jalka oli kipeä ja hän makasi sohvalla. Jäin juttelemaan, ja kysyin mummilta olinko tulkinnut oikein: haluaako hän jo kuolla.

Mummi makasi sohvalla turkoosissa paidassaan, jossa lukee Kuntouimari, ja vastasi, ettei hän kuolla halua, mutta ei hänen oikeastaan ole enää pakko elääkään. Hänhän on saanut, tehnyt ja nähnyt jo kaiken. Mitä hänen vielä pitäisi tehdä?

Niinpä: mitä vielä? Mietin, mitä itse haluaisin vielä tehdä.

Muun muassa haluaisin:

● Kokeilla akupunktiota
● Viettää vanhuutta lapinkoiraa ulkoiluttaen
● Olla äiti ja hyvä kumppani
● Viettää kesän mökillä

Lista on mielestäni aika lyhyt. Elämäni on toivottavasti pitkä.
Pitää tehdä pidempi lista!







Kohtasin hurmaavan asiakkaan. Aidon, lämpimän ja hersyvän naistoimittajan.
"Tuleeko normaalihintainen lippu?"
"Mulla ois pressikortti."
"Meillä ei valitettavasti saa pressilippua, jos ei ole tekemässä juttua. Onko muita alennuksia?"
"Ei. Tai oon mä vähän työtön."
"Vähän? Oletko työtön siis?"
"No. Olen. En vain osaa sanoa sitä."
"Okei... Ikävää. Mä valmistun toimittajaksi jouluna."
"Älä valmistu. Ei kannata. Tai hanki jokin muukin työ."
"No.. mä oon hankkinut teatterialalta töitä. Ei kauhean fiksu veto."
Sitten me naurettiin.
Ja samalla molempia kylmäsi.

Kylmää ja lämmintä. Sekaisin ja vuorotellen. Eilen moni mun ystävä kävi viimeisellä luennollaan ennen valmistumista, mikä ihana onnen läikähdys! Eilen yksi ystävä kävi pääsykokeissa. Tänä keväänä moni tippu ja moni pääsi jatkoon pääsykokeissa. Ihan helvetillistä surun ja onnen sillisalaattia.
Tähän ei ole mitään ytimekästä, viisasta tai lohduttavaa loppukaneettia. Syödään vissiin vaan sitä sillisalaattia.


Valoa piisaa ja pikkulinnut laulavat pitkälle iltaan. Kevät on kaunis ja vekkuli kausi.
Sillä tavallakin vekkuli, että unohdin eilen takin kotiin lähtiessäni töihin. Pää on pehmenemään päin vissiin.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän tämä rakas vekkuli vuodenaika on myös raskas ja vittumainen. Olen yksi niistä, jotka yrittävät uupunein aivoin saada "kaiken valmiiksi" ennen kesää eli pistää pakettiin työtehtävät ja koulujutut.

Välillä väsyttää niin, että itkettää. Onneksi itkettää myös silloin, kun jotain kivaa tapahtuu. Esimerkiksi silloin, kun suuhygienisti nauraa raikuvasti tai kun huomaan keski-ikäisellä naisella takin, jonka mustaan pohjakankaaseen on kiinnitetty värikkäitä lankapalleroita ja kaksi pientä pehmonallea.

Välillä haluttaisi huutaa linnunlaulun sekaan: mitä hittoa, kevät?  En taida olla ainoa, jolla haluttaa huutaa. Tänäkin keväänä turhan moni tuttu näyttää haudasta heränneeltä tai vähintään siltä, että haluaa kömpiä johonkin kuoppaan ja äkkiä.



Toisaalta: minun kohdallani ei ole kyse vain keväästä. Muistelin aamulla ääneen viime syksyä: "Kaikki oli niin hyvin silloin." Ystäväni huomautti: "No. Olit aivan uupunut. Sulla oli joku sata työtä ja huuli väpätti vähän väliä."

Niin tosiaan, niin se taisi olla. Aika kultaa muistot. Oli sitten syksy, kevät tai talvi, niin mie osaan tehdä töitä uuvuksiin asti. Tänä vuonna minulla on ollut opiskelujen ohella parhaimmillaan kolme työtä (ei ihan sataa!). 

Tänään yritin laskea tekemiäni töitä työharjoitteluraporttia varten. Hetken näytti siltä, että minulta puuttuu puolet opintopisteisiin vaadittavista tunneista. Otin paperikasani ja kävelin opettajani luo, joka laski, että kaikista tekemistäni töistä saa kyllä kasaan tarvittavat 15 opintopistettä. Eli hyväksiluen koulun ohella tekemiäni journalistia töitä.

Samalla tajusin kysyä toiselta opettajalta, haittaako häntä, jos jatkan nyt päättyvän kurssin suorittamista kesälle ja syksyyn. Osan olenkin jo tehnyt. Haittaako jos on osasuorituksia, kysyin.
"Ei haittaa, kunhan on suorituksia."

Upeaa, skool ja tipitii vaan kevätlinnuille! Usein niinä hetkinä kun tunnen olevani onneton risukasa, paistaa se aurinko minuunkin. Kaikki hullu uurastaminen ei ole ollut turhaa.

Ehkä voisi ylipäätään useammin vain hyväksilukea asioita ja elämän kiperiä kausia. Todeta, että nyt meni (taas) näin ja antaa itselleen pisteet ja papukaijamerkin.

Tipitii, kohta on kesä!












Menin hammaslääkäriin vanhojen kotikulmieni lähelle. Päätin ottaa itsestäni ja kirjastosta selfien, jotta voisin fiilistellä tilannetta ystävälleni WhatsAppissa. Kännykässäni toimii vain selfiekamera, joten viestintäni on nykyään aika narsistista. Oikea kamera on pirstaleina. Hymyilin leveästi ja aloin ottaa kuvaa, kun mummo muutaman metrin päästä alkoi huutaa:

"Mitä sinä osottelet sillä kameralla?!"
Mummo seisoi pipo vinossa ja kävelysauvat kourassa kiukkuisena kuin ampiainen.
"Yritin ottaa...", sopersin ja tajusin, ettei mummo tajua mikä on selfie. "Yritin ottaa kuvaa tuosta kirjastosta!"
"Mitä! Älä osoittele sillä kameralla kun kävelen! Minusta ei saa ottaa kuvaa. Ota mitä otat mutta älä minusta ota", mummo huusi posket yhtä punaisina kuin tuulitakkinsa.
Päätin olla hiljaa, vaikka halutti vähän tapella. Jos olisin kehdannut, olisin kyllä näpäyttänyt: "Mitä sie hitto vie siinä höyryät, en mie sinusta mittään kuvia ois ottanut ko ittestäni täällä tutuilla huudseilla. Pittääkö saatana soikoon kiukutella muille, mene muualle siitä sauvoillas sohimasta!"


Mykkänä kävelin hammashoitolaan. Tuijotin julistetta, joka varoitti nuuskan vaaroista. Kuuntelin, kun nuori äiti lohdutti poikaansa: "Tämä oli iso juttu. Pärjäsit hienosti!"
Hammaslääkäri tepasteli paikalle: "Lamppu." Sitte mentiin. Mies harppoi kovaa kyytiä huoneeseensa, istahti ja sanoi: "No niin, sulla oli jotain tuolla vasemmassa alahampaassa, minkälaista?" Ovi jäi auki. Hoitaja tuli huoneeseen, muttei sulkenut ovea.
Seisoin levottomana, mietin aukinaista ovea ja selitin: "Vihlontaa ja kipua, silloin tällöin, ei johdonmukaisesti. Se hammas on myös epämääräisen harmaa. Stressaantuneena narskutan niin se varmaan lisää kipuja."

Mies katsoi tietokoneen ruutua eikä tainnut tykätä epämääräisyydestäni. Olimme väärällä jalalla molemmat ja kipukin oli vääränlaista ja harmauskin epämääräistä.


Hammas kuvattiin ja puhuttiin jumpasta, joka auttaa tai ei auta narskuttamiseen ja purentalihasten kipuihin. Purentavaivaesite käsissä kysyin, että mites ne muut hampaat.

"En minä niitä katsonut. Tämä oli tarkastus vain vasenta alahammasta varten. Ei kaupunki mitään kokonaisia hammastarkastuksia kenellekään anna."
"Ai. Sanoin silloin puhelimessa, että haluan tarkistuttaaa hampaat ja että alas vasemmalle sattuu. Pitääkö minun nyt varata erikseen aika koko hampaiden tarkastukseen? Että sie katoit nyt vaan tuon yhden kohdan?"
"Pitää."
"No niin. Kiitos teille ja päivän jatkot."
Lähteissä painoin palauteautomaatin myrtsiä naamaa ja olin hetken vahingoniloinen. Vaikka kuka  niitä palautteita ikinä automaatista katsoo.
Jonotin puhelimessa varatakseni uuden ajan kaikkien hampaiden tarkastukseen ja hyppäsin bussiin. Metroasemalla bussista jäi kanssani nainen rollaattorin kanssa. Odotin keskiovella, että hän pääsisi ennen minua pois bussista. Tuijotin naista tympääntyneenä, kunnes tajusin kysyä:
"Tarviitko apua?"
"En", nainen totesi tiukasti ja sanoi pienen tauon jälkeen: "Mutta kiitos!"


Hyviä ovat ne, jotka katkaisevat hampaiden kiristelyn kierteen.

"Nehän sanoo, ettei vaihtamalla parane. Mutta minusta se on vale. Joo kato tää mun uusi nykyinen nimi on mun isoisoäidin tyttönimi. Aika ihana. Kiva ko tietää sukunimensä historian. Joo mie kato täytin 50 vuotta ni päätin vaihtaa. On kyllä tuntunut omalta tuo uus. Pari kertaa olen vastannut puhelimeen, että Virtanen ja yhteen Kelan papruun kirjoitin kanssa väärin. Uuestaan vaan sitte. Nopeasti oon tottunut.

Kyllä jos on 50 vuotta ollut Virtanen, ni eiköhän se riitä. Nyt mulla on jotenkin kaunis nimi, siro. Aatu sanoi, että se on jotenki liian ylevä, mutta mie sanoin että piä yleväs. Minusta ihmisen pittäis itte saaha valita oma nimensä. Ja kauhean kätsyä ko voi tällai vaihtaa. Tietty Aatu on nyt edelleen Virtanen. Mutta mie mietin, että haetaan vaikka Tokmannilta postilaatikkoon uus kyltti mulle. Voijjaan kiinnittää se siihen Virtasen alle.

Virtanen. Sama se on jonkun Korhosen kanssa. Tiia aina sanoo, se on nyt muuten lukion ekalla, niin se sanoo että mutsi toi on niin nähty. En mie tiiä mistä se sen mutsinki on keksinyt. Ni kyllä tuo Virtanen oli mun osalta niin nähty.
Mä ostin ittelle pilateskortinkin samalla. Oleksie kokkeillu ikinä? Pittää hemmotella itteään. Ei kukaan muu hemmottele, jos ei itte. Nyt mä olen käynyt kolme kertaa siellä pilateksessa. Huomaakko: ryhti parantunut. Mä nauroin siellä pilateksessaki yhelle Merjalle, että jos nyt viienkympin kohilla alkaa riippurinnat tulla, niin voi tuolla pilateksella kompensoija niitä. Ei tarvihe uimahallissa heittää olan yli."

Tutustuin verkossa 
Helsingin Tyttöjen Taloon, joka tarjoaa kohtaamispaikan sekä tukea 10 - 28 -vuotiaille tytöille ja nuorille naisille. Verkkosivuilla on chat, jossa kysymyksiin vastaa Katri. Esittelyssään Katri kertoo ensin ammatillisesta osaamisestaan, kunnes päättää esittelynsä näin: 
"Lempiruoka: Mummin tekemät lihapullat
Harrastukset: Zumba, lukeminen, hömppäsarjat telkusta
Haaveet: Asua niin isossa talossa että sinne mahtuisi Novascotiannoutaja jonka nimeksi tulisi Nestori (Nessu) ja matkustaa vapaaehtoistöihin Etelä-Afrikkaan orpojen eläinten pariin
Mistä pidän: Lauantaiaamuista, keväästä, nauruhepuleista ja nojatuoliin käpertymisestä hyvän kirjan kanssa
Mistä en pidä: Kiusaamisesta, hyttysistä ja muista ötököistä, kiireestä ja siivoamisesta"

Suuni loksahti auki. Hurmaavaa! Tajusin yhtäkkiä, että ihminen voi esitellä itsensä juurikin noin: yksityiskohdilla, jotka eivät liity mitenkään työhön tai saavutuksiin. Se riittää aivan hyvin. "Mummin tekemät lihapullat" jää mieleen paremmin kuin Katrin titteli.
Pienet, tarpeettomilta tuntuvat yksityiskohdat tekevät ihmisestä kiinnostavan.

Kun olin ystäväni kanssa syömässä nepalilaisessa ravintolassa ja pauhasin hänelle Tyttöjen talon Katrista, ystäväni tokaisi: "Niin. Sun elämästä puuttuu se Katri."

En ole hetkeen miettinyt, mikä on lempiruokani tai mistä en pidä.  En ole hetkeen sallinut itseni hurahtaa hömppäsarjoihin tai haaveillut hulluuksia tai mahdollisia. En ole hetkeen täyttänyt ystäväkirjaa.

Oma Katrini on kateissa. Katri kiltti, tule takaisin.

Lempiruoka:
Harrastukset:
Haaveet:
Mistä pidän:
Mistä en pidä:



Lupasin kerran pienenä itselleni, että lähden aina matkalle, kun siihen tarjotaan mahdollisuus. Olin ollut  matkalla, jolle en olisi aluksi millään jaksanut lähteä, mutta palannut sieltä vähän uutena minuna.

Olen palannut uutena Keravalta, Hangosta, Porvoosta, Torniosta ja Tampereelta, ja ymmärtänyt jotain uutta myös Suomesta.

Nyt olenkin haaveillut pitkästä road tripistä pitkin Suomea. Ihanille pikkureissuille olen päässytkin.
Mutta se the road trip puuttuu. Se jää väliin tänäkin kesänä, sillä aika hurahtaa kesäteatterissa.

MUTTA! Pääsin koulussa kurssille, jonka osallistujat muodostavat opiskelijaraadin Vuoden kaupunkilehti -kilpailuun. Tulen lukemaan monia eri kaupunkilehtiä eri puolelta Suomea. Aika siisti kurssi. Aika siisti "read trip".

Tänään aamulla tein töitä kotona ja telkkari oli auki vieressä. Tulin kuunnelleeksi kaikki TV1:n maakuntauutiset: Hämeen, Keski-Suomen, Pohjanmaan, Pohjois-Suomen... ja sokerina pohjalla  saamenkieliset uutiset, Yle Oddasat.
Uutisista välittyi, kuinka erilaista on eri puolilla Suomea. Vaikka Suomi on pieni maa, tuntuu että välimatkat ovat joskus ihmeen isoja.

Oivalsin, että jos oikea matka pitkin Suomea ei ole mahdollinen, voi matkan löytää läheltä median avulla.

Sohvaperunat  ja Poliisit ovat hurmaavia esimerkkejä tv-ohjelmista, joissa esiintyy hauskoja tyyppejä eri puolilta Suomea. Jännää, että voin omasta olohuoneestani Helsingissä katsoa, mitä tapahtuu poliisien työvuorossa Oulussa.

Voin hihittää, kun Sohvaperunoissa Soile ja Jorma katsovat Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa keittiössään Rovaniemellä:
"Nuo ovat kaikkein rakastuneimpia, Viola ja Esa", sanoo Soile.
"Voikko hakea mulle yrjösankon tuohon..viehreen", toteaa Jorma.
"Noohh, heh, ole hiljaa..", toruu Soile lempeästi.

Suomi on ihmeellinen pikkumaa täynnä upeita, isoja ja monenkirjavia persoonia. Auto alle, telkkari päälle tai lehti eteen!


Ylitin tietä kohti bussipysäkkiä ja yhtäkkiä huomasin liikennevaloissa ratikan. Päätin vaihtaa suunnitelmaa ja loikkasin painamaan ratikan etuoven nappulaa. Ovi ei auennut. Painoin uudestaan. Ratikka lähti liikkeelle.
Juuri, kun meinasin kirvata, kuulu takaani ääni: 
"Olipa epäkohtelias!" 
Takanani seisoi vanha nainen ruskeassa takissa ja baskerissa. 
"No. Ehkä sillä oli kiire", sanoin. 

"Mutta silti", tuhahti nainen. "No... Ei välitetä liikoja! Otetaan kevät vastaan." 

Otetaan! 
Powered by Blogger.