Hyvään päähän

Huh, onpas hurahtanut pitkä tauko tänne kirjoittamisesta. Nyt tuntui taas luontevalta.

Sivuhuomautuksena muuten: olin ehtinyt kriiseillä blogin nimeä, että onko se liian vaikea, eihän kukkaan mieti sitä niinko mie, että syvään päähän, hyvään päähän - pitäiskö olla joku nasevampi? Sitten sisko totesi: "Musta se on hyvä." Lappilaiseen tyyliin, vähän ykskantaan. Se riitti ja tuli ajatus: niimpä, ei tehä tästä ongelmaa, avataan mielummin läppäri ja pistetään näppistä viuhuen! Lappilaisilla (ja etenkin äidilläni) on muutenkin aika ihana asenne: "Ei sole ko järjestää!" Eli kaikki onnistuu, pittää vaan itte järjestää.

No yksi asia, mihin ei voinut itse jotenkin järjestämällä vaikuttaa, oli kaatuminen ja sääriluun murtuma. Vedin nimittäin tammikuun alussa komiat lipat Sh'bam-ryhmäliikuntatunnilla.

Facebookiin kirjoitin pöllämystyneenä:

"Onpa hämmentävä olo. Makaan sairaalan päivystysosastolla ja ootan että mun sääri leikataan huomenna. Tuntuu, että olen hypännyt jonkun ihan muun elämään, mutta omaani tää on. Tämä seikkailu alkoi lempijumppatunniltani Sh'bam. Liukastuin äkisti: polvilumpio meni paikoiltaan ja römähin alas murskaten vissiin siinä sitten säären. Muistikuvassani tuosta hetkestä kaikki sekunnit kietoutuvat yhteen - ikinä ei ole mikään tuntunut siltä. Hävis kaikki järjestys ja kronologisuus. Samassa hetkessä makasin, huusin, itkin, olin valahtamassa lattialle, muut jumppaajat olivat jo ympärilläni ja laittamassa mua parempaan asentoon, olin kaatumassa. Se näytti mun silmissä vauhdikkaalta karusellilta, jonka keskellä olin.

Olipa huojentavaa, miten yhtäkkiä kaikki kerääntyi ympärille auttamaan. Olin ko joku rääkyvä leirinuotio, jota muut tuijottivat huolissaan. Joku silitti, toinen haki vettä, kolmas soitti ambulanssia ja  etsi puhelimeni, että pystyin soittamaan poikakaverille. "Muista hengittää", sanoi joku ja vierestä lähti joku hakemaan mun tavaroita kaapista. Kun siinä rauhoituin, laskeutui nuotiopiiriin rentous. Sanoin, että olin oikeasti sekunti ennen kaatumista miettinyt: tänne mie tuun joka keskiviikko!"




Nyt kaatumisesta on yli kolme kuukautta ja harjoittelen kävelemistä. Kipsi on jo pois. Välillä on ollut ihanaa: olen saanut osakseni valtavasti apua ja empatiaa.  Olen tehnyt hoitokoirani Fifin kanssa töitä kotoa, hän näkyy tuossa fotossa.

Välillä on ollut vähän takkuisaa, myönnän. On ollut turhauttavia ja liikuttavia hetkiä: esimerkiksi se, kun harjoittelin kävelemistä ulkona ja otin lepiä eli nojasin kävelykeppeihini. Vastaan tuli pariskunta ja heidän välissään pieni poika, joka huusi kirkkaalla äänellä minulle:

"MIKSI SÄ ET KÄVELE?" 

”Mun pitää vähän levätä", vastasin. Hymyilin, ja mietin että ärsyyntyäkö vai purskahtaa itkuun liikutuksesta.

Tuo pojan kysymys onkin se, mitä olen eniten kuntoutusaikanani miettinyt: miksi et kävele – silloin kun voit?

Nyt arki rullaa jo paremmin, mutta kun kaikki toimiminen oli vaikeaa, hoksasin ikävöiväni juuri niitä asioita, joita ennen "ei ihan just nyt jaksais" - suihkussa käynti, kauppareissu, portaiden kävely, roskien vienti. Kaikki arkinen ja ihana! Liikkumistakin aina lykkäs, sitä jumppaan tai lenkille lähtöä.
Sitten sitä itkettiin räkäitkua pari kuukautta niiden perään.

No, nenä on nyt niistetty ja kevät alkaa koittaa. Aloitin uuden bloginkin, Lilyyn. Sen nimi on Luovuusvoitto ja se keskittyy pohtimaan luovuutta ja kirjoittamista.

Täällä taas keskityn pohtimaan, no, tätä kaikkea – sitä, mitä voi järjestää ja etenkin sitä, mitä ei voi.

Niin kai se on, että elämässä pärjää, kun tietää heikkoutensa.

En ole ollut ikinä ollut kovin hyvä pysymään pystyssä. Siis kirjaimellisesti. Kun olin pieni, äitini kirosi ja minä itkin aina melkein heti perään uusien, kalliiden housujen ostamisen jälkeen. Kaaduin aina housujen ekana päivänä, tai vähintään ensimmäisellä viikolla rei'ittäen kaikki housuni polvista, yhdet kerrallaan.

Tämän housu- ja kaatumishistorian huomioon ottaen oli ihme, että ylipäätään sain idean jäisessä mäessä palata taaksepäin ja huutaa mummolle takanani: "Tarvitsetko apua?" Siitä noin sekunti niin olin itse selälläni.

Ei siinä auttanut kuin nauraa ja kömpiä vaivalloisesti ylös mummon huutaessa: "Ei kannata!"

Ei kannata, ei totisesti kannata.

Kävimme poikaystäväni kanssa viikonloppuna kiertelemässä helsinkiläisiä tapahtumia. Ensin kävimme Kaapelitehtaalla Helsinki Design Week markkinoilla, joissa meinasin uupua kaikesta kauneudesta ja eniten ihmispaljoudesta.

Sen jälkeen lähdimme piipahtamaan Katajanokalla Ravintola Nokan Pientilatorilla. Olin täpinöissäni. Poikaystäväni oli nimittäin kertonut, että siellä on kilejä.
Ei sillä pientilatuottajien ihanalla ruoalla niin väliä, kunhan näkee kilejä!

No. Ei siellä lopulta ollutkaan kilejä. Mutta ei niillä kileillä niin väliä, kun kerta näki lampaita! Herrakunnan lampaat esittelivät sadepäivän leppoisuuttaan. Ne vain olla möllöttivät. "Ai sattaa? Ei paljon haittaa", duppailin villaveikkoja mielessäni. "Bääh. Otanpa päikkärit."

Lampaiden heinä oli märkää ja ilma ulkona raikasta. Ravintolassa oli lämmin tunnelma. Tepastelin kumppareissani maistelemassa juustoja ja porosipsejä, kunnes istahdimme lonkerolle. 

Mainio syksyn aloitus. 

Sain mukaani hyvän reseptin: kun syksyllä taas arkivauhti kiihtyy ja pimeys alkaa uuvuttaa, ajattele lampaita.

Minulla ei ole paljoakaan kokemusta kuolemasta.
Toki menettää voi monella tapaa. Mutta olen menettänyt harvoin ketään kuolemalle.

Puolen vuoden aikana on kuollut kaksi hienoa miestä, jotka ovat olleet "minun aikuisiani". Siis niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana muodostamassa turvallisten ja tuttujen aikuisten joukkoa elämääni. Kasvattajajoukkoani. Harvaa lasta kasvattaa vain äiti ja/tai isä. Siksi kaikkien äitien ja isien kannattaa mielestäni valita hyviä ja värikkäitä ihmisiä elämäänsä.

Kun sain keskiviikkona kuulla äidiltäni toisen hienon miehen kuolemasta, aloin itkeä ratikassa. Joku soitti takanani kitaraa.
Kun itku ei lakannut, mietin itkenkö väsymystä ja työstressiä. Ehkä niitäkin. Mutta kyllä minä itkin Häntä. Vaikka hänen oli hyvä mennä nyt.

Mitä nyt sitten, mietin. Mitä tehdä kun ei voi enää tehdä mitään.

Seuraavana aamuna en saanut aloitettua töitä. Makasin sohvalla ja tuijotin vuoroin seinää, vuoroin telkkaria. Äiti soitti mummilasta, en olisi jaksanut puhua. "No on jotenki surullinen ja saamaton olo. En mie tiedä mitä mun pitäis tänään tehdä. Että tuunko nyt sitten sinne mummilaan vai teenkö töitä vai.." Äiti käski tulla mummilaan ja mennä mummin kanssa uimaan.

Itkin bussissa. Itkin kävellessä. Itkin heti mummilan ovella. "Tule äitin viereen", sanoi äiti.

Lähdimme mummin kanssa uimaan.

Kävin kylmäaltaassa eikä se tuntunut missään.
Uin altaan päästä päähän niin monta kertaa kuin jaksoin ja menin lopuksi kököttämään hierontalaitteelle.
Vanha mies lipui ohitseni ja tervehti. "Täällä tulee kivan kevyt olo", mies totesi. Hymyilin. "Niin", sain sanotuksi. Mies nousi ylös altaasta hitaasti varaten jaloille vain vähän painoa kerrallaan.

Kun hetkeksi hukkuu suruun, kannattaa kai etsiä kevyttä oloa. Liikkua.
Ehkä ylipäätään aina pitää liikkua, mennä eteenpäin.

Muistin, kuinka olin saanut lukemattomat kerrat omilta aikuisiltani kyydin milloin juna-asemalle, lentokentälle, kouluun, milloin minne vain. Olin istunut autossa ja tuijottanut maisemaa, vilkaissut kättä joka vaihtaa vaihdetta, jutellut niitä näitä. Naurahdellut.
Pieniä kyytejä, joilla on iso arvo.

Katsoin mummia, joka nousi uima-altaasta ja vilkutti minulle.

Ehkä surussa pitää liikkua. Ja sitten pysähtyä niiden rakkaiden äärelle, jotka vielä ovat.

Kuva: Mitro Härkönen

"Mä tunnen sinut pikkusisko
me vaikka vasta kohdattiin"

Huomenna lauantaina tulee ensi-iltaan Mustikkamaan kesäteatterin Seitsemän siskoa -esitys, jossa näyttelen uhmakasta, ylpeää ja herkkää Gloriaa.

Ja nyt olen rehellinen: kun harjoitukset keväällä alkoivat, koko esitys ja sen aihe ei kiinnostanut minua.

Sirpa Riuttalan ohjaaman Seitsemän siskon pohjana on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Meidän esityksessämme veljet ovat siskoja - ystävystyneitä lähiömimmejä, jotka ovat viettäneet köyhät lapsuutensa kapakoissa leikkien likaisilla legoilla. Nyt nuorina naisina siskot ryyppäävät, riehuvat ja tappelevat. Kiroilevat ja näyttävät keskaria, etsivät rajojaan.

Aluksi en löytänyt samastumispintaa esitykseen, en löytänyt mitään kiinnostavaa vinkkeliä. Minua ei kiinnostanut pämppääminen ja huorittelu.
Jos hahmoni Gloria kävelisi toppaliivissään Steissillä vastaan, katsoisin ohi etten saisi turpaan. 

Harjoituskauden lopulla jotain loksahti minussa. Aloin löytää ostarimimmien elämästä syvempiä kerroksia, kun uskalsin nähdä oman elämäni heikot hetket ja sovittaa niitä Seitsemän siskon kohtauksiin. Harvan ihmisen elämä kun on pelkästään sileä.

Ohjaajamme Sirpa puhui harjoituksissa köyhyyttä käsittelevästä, Anna-Stina Nykäsen kirjoittamasta artikkelista Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea.  Liikutuin lukiessani artikkelia, sillä samastuin ja tajusin, miten tärkeään aiheeseen olemme iskeneet kiinni.

Löysin vihdoin lähestymiskulmani: Seitsemän siskoa -esityksen pohjavireenä virtaa köyhyys.

Ymmärsin, miten paljon köyhyys syö ihmistä ja ylpeyttä, miten sen sivutuotteena syntyy huonommuuden tunnetta. Kun joutuu pyytämään taloudellista tukea muilta, joutuu samalla perustelemaan elämänsä, tarpeensa, toiveensa ja haaveensa. Joutuu arvottamaan kaikkea.

Esityksestä tuli itselleni kiinnostava, kun päästin koko sen maailman ihoni alle.
Oma äitini on yrittänyt antaa minulle kaiken, mutta joutunut silti usein pihistelemään ja pinnistämään. Sain pienenä valita, ostetaanko Disney-VHS vai matkustetaanko mummilaan. Äiti kyllä yritti peitellä lompakkomme laihuutta.
Kun äiti oli sopinut tanssituntieni maksamisesta osissa, lueteltiin tunnin alussa niiden nimet, joiden tunnit olivat osittain tai kokonaan maksamatta. Kun äiti kuuli siitä, hän soitti raivoissaan tanssikouluun: Nämä asiat hoidetaan aikuisten kesken.

Moni matka, harrastus ja asia on mahdollistunut minulle äitini tekemillä uhrauksilla ja ystävien sekä sukulaisten tuella.  Minulla ja  esityksen siskoilla on jotain yhteistä, vaikka en yritäkään ryypätä itseäni hengiltä, vaan katson eteenpäin.
Olen iloinen, että pysyin epäkiinnostavan aiheen kimpussa ja katsoin Gloriaa tarkemmin. En katsonut ohi. Ehkä esitys oli minulle alkuun epäkiinnostava, sillä en halunnut nähdä minussa ja Gloriassa mitään yhteistä. Koska hitto vie: kyllä köyhä lapsuus hävettää. Se häpeä on outo ja epämääräinen möykky nuoren ihmisen sisällä.

Artikkelin luettuani tajusin, etten ole juurikaan puhunut ystävieni kanssa, miten raha on kunkin elämää määrittänyt. Ovatko köyhyys ja varakkuus tabuja lasten ja nuorten ystäväporukoissa? Niistä ei puhuta, mutta kyllä niitä ymmärretään. Kun olin pieni, kaikki tiesivät, kuka asuu kalliissa omakotitalossa, kuka pienessä vuokrakämpässä. Mutta köyhyyden tai varakkuuden tuottamista tunteista ei puhuttu.

Seitsemän siskon porukassa köyhyys ei ole tabu. Se on pohja rämäpäiselle ystävyydelle.


Keskiviikkona minua lykästi.

Haluan  aina löytää  jokaiselle esittämälleni hahmolleni teemabiisin. Löysin sen Glorialle keskiviikkona sattumalta Steissillä matkalla harjoituksiin. Rautatientorilla oli HSL:n tapahtuma ja jokin tyttöporukka lauloi hennosti Tehosekoittimen kappaletta Hetken tie on kevyt, josta Laura Närhi on tehnyt oman versionsa.

Siinä se on! Glorian biisi!

"Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea"

Tällä viikolla maanantai lunasti paikkansa yleisesti hyljeksityimpänä ja huono-onnisimpana viikonpäivänä, kun sain jo aamukuudelta migreenikohtauksen enkä saanut edes buranaa pysymään sisällä.

Menin takaisin nukkumaan. Herättyäni uudestaan lykkäsin töitä ja siirryin mummilaan sairastamaan, jotta ehtisin nähdä edes vilaukselta Oulusta asti tulleita sukulaisia. Makasin, söin vähän jotain, kävin vähän puistossa, juttelin, makasin, söin vähän jotain, makasin. Vähän kaikkea. Ei mitään liikaa.

Iltapäivällä mummilaan tuli yllättäen kylään myös mummin vanha ystävä, jota en ollut tavannut ennen. Hän ehdotti, että voisi viedä meidät läheiseen ravintolaan syömään. "No.. mikäpä ettei.. Mutta että ihan näin yllättäen?", ihmettelimme mummin kanssa.

"Kaikki hauskat asiat tapahtuvat yllättäen", sanoi ystävä.

Niin me menimme: mie, mummi ja ystävä. Söimme ihanaa ruokaa ja keskustelimme elämästä.

Makasin iltaan asti mummin sohvalla ja katsoimme yhdessä Neiti Fisherin etsivätoimistoa telkkarista.  Mummi selosti koko ajan, mitä tapahtuu: "Katso, nyt se ehkä arvasi, kuka on murhaaja. No mitäs se nyt tekee? Pitääkö sen aina hypätä heti sänkyyn, kun se tapaa komean miehen?"

Usein ajattelen, että migreenipäivät ovat turhia, sillä voisi tehdä niin paljon muutakin, kuin vain maata ja rukoilla kivun loppumista.

Mutta usein niinä päivinä tapahtuu lopulta kaikkea kivaa, koska kaikki ennalta sovittu ja suunniteltu väistyy kivun tieltä  - ja antaa tilaa yllätyksille. Hauskalle.

Ja koska migreenipäivinä voi niin huonosti, sitä valikoi tekemisensä tarkoin. Ei tule hötkyiltyä, kun ainoana tavoitteena on saada parempi olo.
Ei turha tavoite.





 

Lapsena kuvittelin hyrrien olevan balettitanssijoita, jotka tekevät piruetteja pöydän pinnalla.
Kun tarpeeksi harjoitteli, sai hyrrän pyörimään toisin päin, siis pitkän tikun varassa. Silloin hyrrä näytti sieneltä. Sain itse valita oliko se sieni, tanssija vai vain hyrrä.

Pari päivää sitten löysin varaisäni tekemän, vanhan hyrrän. Tai no, löysin ja löysin: se oli kaapin reunalla, en vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota pitkään aikaan.
Oli pakko kokeilla. Sain sen tanssimaan.

Olen miettinyt innostusta ja asennetta, ja todennut, että elämä on helpompaa, kun siitä on innoissaan.

Stressasin muun muassa Muuramen laatikostojen kuljetuksesta kotiini sekä galluphaastattelujen tekemisestä. Sitten hoksasin, että miksi en keskittyisi kahteen asiaan:
1) Ihanaa sitten lopulta saada laatikostot kotiini. Näen myös rakasta ihmistä niiden kuljetussessiossa.
2) Ihmisten pysäyttäminen haastatteluun kadulla on kamalaa. Sen lopputulos - ihmisten haastatteleminen  taas on mahtavaa: saan keskustella jonkun kiinnostavan, hauskan tai ihanan uuden tyypin kanssa.

Tänään luin loppuun Elina Tanskasen teoksen "Auta, Elina - Parisuhdekirja". Hitsi, pidän Tanskasen lempeästä kirjoitustavasta.

Mutta ei se pelkkää lempeää lälläriläätä ole. Kirja kysyy monta kinkkistä kysymystä: Onko sinulla periaatteita? Vastaavatko ajan- ja rahankäyttösi arvojasi? Onko sinulla elämäntehtävää? Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? 




Tanskasen kirja palautti mieleeni myös tarinan intiaanipäälliköstä, joka kertoi lapsenlapselleen, että jokaisen ihmisen sisällä on kaksi koiraa, jotka kamppailevat keskenään: hyvä ja paha. Valkoinen ja musta. Lapsenlapsi kysyi intiaanipäälliköltä, kumpi voittaa. "Se kumpaa ruokit", vastasi päällikkö.

Miepä yritän jatkossa kaataa naksut valkoisen koirani kippoon.

Kortit:  Tove Jansson (Kuva: Per Olov Jansson ) & Linnea i målarens trädgård ( Christina Björk och Lena Andersson)

Olimme ystäväporukalla Espanjassa lomalla. Loma tuli juuri oikeaan kohtaan: mie olin jo alkanut olla väsynyt, törppö ihmishirviö. Olin alkanut vihata omaa elämääni kiusallisen ylidramaattisella tavalla.

Espanjassa sain hihittää, höpöttää ja syödä hyvin sekä huomata, että oikeastaan elämäni on aika ihanaa. Makasimme milloin uima-altaalla, milloin rannalla. Tuijotin aurinkotuoleissa makaavia upeita, erinäköisiä ja auringossa kärventyneitä naisia yläosattomissa ja otin oman toppini pois. Voisi kai sanoa, että mie rentouduin... no, täysin paljain rinnoin.

Yhtenä iltana lähimmä hummaamaan Torreviejan yöelämään eli kävimme saakelin hienossa loungessa lihavien koristebuddhien keskellä juomassa drinkit ja shotit. Piti olla salsailta, mutta ei siellä ollut juuri kettään. Met tulimma taksilla kotiin. Yritin keskustella taksikuskin kanssa: "We also have Lidl in Finland!" 

Lopulta pääsimme oman ihanan vuokra-asuntomme kattoterassille tanssimaan Lady Gagan tahtiin. Joku espanjalainen hiipparimies katteli meitä tovin kadulta mutta luovutti lopulta, klaro ja grazias! Ystäväni laittoi soimaan Pauli Hanhiniemen kappaleen Muutkin mokaa. 

Tuo biisi on johdattanut minua tän vuojen.  Kuuntelin sitä paljon viime syksynä Ylioppilasteatterin pääsykoeviikonloppuna. Soolotehtävässä käsittelin suhdettani kehoon: miten olin hävennyt sitä monta vuotta. Pyysin keholtani anteeksi - olinhan mokannut haavoittavalla häpeilylläni.
Pääsykokeissa päätin, että tänä vuonna hyväksyn kehoni ja huolehdin siitä.

Muutkin mokaa soi yössä ja tanssin vimmatusti. Siinä espanjalaisella kattoterassilla täyden kuun alla puolialaston ja känninen kehoni voi hyvin. Erittäin hyvin. Kiitos ensimmäinen aurinkolomani, kiitos Espanja, kiitos elämä!

Koko kevään olen haastatellut ihmisiä heidän rakkauden ja intohimon kohteistaan. Tällä viikolla työkeikka osui omaan nilkkaan: esiintymistaidon kurssilla meidän piti puhua kameralle minuutin ajan meille tärkeistä asioista - rakkauksista ja intohimoista.

Tästä se alkaa. Tervetuloa lukemaan blogiani, jonka juuret ovat Facebookissa. Olen kirjoittanut sinne muutaman vuoden ajan päivityksiä, joilla olen halunnut haastaa itseäni paremmaksi kirjoittajaksi. Mainoksiin ja silppuiseen etusivuun kyllästyneenä kirjoitan tekstini jatkossa tänne.