Hyvään päähän

Olen aika onneton kokki ja sivistymätön syöjä. Nyt minua on koko ajan enemmän alkanut ärsyttää, että tunnen itseni hölmöksi keittiössä ja päivällispöydässä. Lähipiirini on täynnä Jyrki Sukuloita ja Maija Silvennoisia.
 
Pääsiäisenä Rovaniemellä äidin bataattikeiton äärellä tulin luvanneeksi, että tänä kesänä opettelen laittamaan ruokaa ja teen päivällisiä poikaystävälleni, joka on jo aivan riittämiin saanut kokata minulle.

(Tähän väliin pikku paljastus: itse asiassa minulla olisi ollut koko lapsuus aikaa opetella laittamaan ruokaa. Äitini on upea kokki ja on aina halunnut jakaa minulle näppäriä ruonlaittovinkkejä. Valitettavasti en sietänyt laisinkaan äitini äänensävyä, kun hän selitti kuinka saa kantarellin kukoistamaan. Tulin allergiseksi ruoanlaitolle ja keskityin leipomiseen - silloin sain tehdä mitä lystään. Äiti kun on ollut aina enemmän pizza- kuin pullaäiti.)

Koska opiskelen toimittajaksi, piti minun saada etsiä tietoa ja ohjeita käytännön tueksi köökkiprojektiani varten.

Onneksi tutustuin viime kesänä työharjoittelussa ihanaan ruokatoimittajaan, nyt edesmenneeseen Kiia Renkoon. Ehdin tuntea hänet hyvin vähän aikaa, vain muutaman hauskan keskustelun verran. Hänen lämpönsä teki minuun vaikutuksen.
Lisäksi Kiialla oli taito tehdä ohjeita, joihin uskaltaa tarttua amatöörikin. Kerran työpäivän jälkeen jopa ostin parsanipun, sillä olin niin innostunut hänen parsareseptistään. Nyt tänä kesänä aion kokeilla Kiian näppäriä ohjeita.

Kaverin kirppikseltä löysin äskettäin sinisen pitkän takin, jonka nimilapussa lukee Helsingin kaupunginteatteri  & M. Ranin.  Olin ihan innoissani: NÄYTTELIJÄ MATTI RANININ ROOLITAKKI! Matti Raninin takki!
Pasilan kirjaston poistohyllystä löysin sattumalta heti perään Raninin muistelma- ja reseptiteoksen Vohveleita ja tillinvarsia.  Tämä oli merkki!

Tuekseni tulivat siis Kiia Renko, Matti Ranin ja netin ruokasivustot. Ja ikkunalaudalla hengaileva basilika, jolle ei riitä mikään vesimäärä. Se on sympaattisen ylirönsyillyt muumimukiruukustaan. Sopii minun tiimiini.

Ensimmäisen päivällisen puuhaamiseen ryhdyin, vaikka olin Espanjan matkasta ja kesäteatteritreeneistä yliväsynyt. Piti kokata, hinnalla millä hyvänsä, kun olin kerta päättänyt.

Opin tekemään (vahingossa hyvin öljyistä) ratatouillea ja Kiian inkivääripannukakkuja.
Kävin kolmesti kaupassa, koska luin reseptit huolimattomasti ja unohdin aina jotain.

Muisti teki tepposet pannukakkujenkin kohdalla: ihmettelin, että taikina on aika lirua ja löysää. Jauhot kun vielä nököttivät omassa kupossaan. Onneksi huomasin lisätä ne. Heila sai paistaa pannukakut, kun minä pääkokkina melkein itkin tiskatessani. Otti voimille tuo kokkaaminen.



Nyt eilen, ennen toista kokkauskertaa ja tehtyäni seitsemän haastattelua putkeen melkein itkin Sokoksen kalatiskillä:

"Pitäisi saada 300g ruodotonta lohifileetä."
"Ei meillä ole kokonaan ruodotonta."
"Mutta... mutta ohjeessa lukee niin. Teen sellaista tartaria. En tiedä mitä minun pitäisi ottaa jos ruodonta ei ole. Ja kännykästä loppui akku ennen kuin ehdin opetella ohjeen. Mie en osaa yhtään laittaa ruokaa ja -"
"Älä stressaa! Varmasti osaat. Kyllä me jotain löydetään."

Kerroin tuolle mukavalle ja napakalle kalatiskin naismyyjälle, että yritän tehdä ruokaa poikaystävälleni. Hän kehui minua, toivoi että heilani osaa arvostaa kokkailujani ja kannusti: "Ruoanlaitto on taiteenlaji, se on kuin taidetta: soveltamalla pärjää aina. Ja luota uuniin. Anna aikaa uunille, varsinkin jos teet liharuokia. Tein kerran lammasta ja siitä tuli erinomaista, kun annoin sen olla riittävän kauan. Luota uuniin."

Huuli väpätti saadusta empatiasta ja hyvästä köntistä lohta. Tein kotona aivan hyviä uuniperunoita.
Kyllä tämä tästä.