Hyvään päähän

Kävin maaliskuussa opintomatkalla Tukholmassa. Harhaillessamme pitkin Kungsgatania näin parkissa auton, jonka sisällä odotti koira. Niin symppis, että olin sulaa. Se katseli ihmisiä kadulla ja odotti omistajaansa maltillisesti. Hieman surulliselta se näytti.

Kuten ihmisillä usein on tapana tehdä, aloin nähdä tuossa vekkulissa koirassa ihmistä. Tuo koira olisi voinut olla keski-ikäinen, leppoisa huoltoaseman kahviossa istuva mies, jonka rintamukselle on tipahtanut possumunkista pari sokerihippua. Nimeltään Seppo, Raimo, Martti tai Pertti. Se murahtaisi lempeästi kahvimukiinsa: "Mihinkäs tässä on kiire. Valmiissa maailmassa!" Lyhyt mielikuva, häivähdys ihmistä. Ja sitten koira oli taas vain koira.


Tässä parin päivän ajan olen kipuillut opiskelujeni ja freelancertyöni kanssa. Rukoillut jotain ratkaisua kiireiseen arkeeni. (En taida olla ainoana sormet ristissä.)
Teen töitä vaikka pää kainalossa, että kerkeän kaiken. Juostessani kauppaan ehdin huomata, miten paljon koiria naapurissani asuu. Aloin itsekin haaveilla hurtasta. Siinäpä ratkaisu! Jos omistaisin sellaisen autossa odottavan, lauhkean koiran, olisi pakko ottaa iisimmin.

Koiran nimi olisi Pertti.

Pertti vinkuu aamulla ulos ja minun on pakko herätä aikaisin.
Perttiä on pakko käyttää ulkona myös päivällä ja illalla. Ei voi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivää.
Ja jos taas joinain viikkoina tekee töitä niin, ettei muista käydä kotona laisinkaan, on pakko muistaa. Pertti odottaa minua kotiin. Se tarvitsee ruokaa ja seuraa. Kun tulen kotiin, Pertti löntystää innoissaan ovelle.
Perttiä pitää pysähtyä rapsuttamaan. Pertti nukkuu, kun sillä nukuttaa. Pertti on innoissaan syömisestä, se ei ikinä unohda syödä! Ruskeat naksut metallikipossa ovat päivän kohokohta.

Olisipa Pertti.