Hyvään päähän

Erään kymmentuntisen koulupäivän päätteeksi huippasi, etoi ja poskia kuumotti. Varmaan ihan siitä ilosta, että olin istunut koko päivän sisällä koneen ääressä. Viimeisen tunnin jälkeen koulun portailla mietin, että on tämä hullun hommaa. Päätin kävellä kotiin.

Kävellessä kuuntelin lintujen viserrystä ja ihmettelin kevätillan valoisuutta. Katselin vanhaa pariskuntaa, joka ulkoilutti pitkulaista mäyräkoiraa ja lasta, joka otti huimia vauhteja seisaalteen keinussa. Ihmettelin sinistä orpoa tohvelia asvaltilla ja tuhkakuppina toiminutta Iittalan sinistä tuikkua ikkunalaudalla.

Mietin, millaisia päiviä vietin pienenä. Asuimme äitini kanssa Rovaniemellä pitkän tien varrella. Joinain päivinä tie ei tuntunut koskaan loppuvan. Kävelin kouluun, kävelin kauppaan, kävelin kuvataidekouluun ja tanssitunnille. Kävelin.

Nyt kävellessäni kotiin mietin, missä vaiheessa vinksahti. Mikä on mennyt pieleen.
Helsingissä en enää kävele. Otan ratikan, metron, bussin tai junan.
Rovaniemellä teimme naapurin lasten kanssa majoja metsään. Nyt en muista, milloin viimeksi olen käynyt metsässä.
Pienenä vietin aikaa piirtäen televisiosta kuvia paperille. Nyt tuijotan tietokoneen ruutua lamaantuneena.
Silloin joskus syötin kilpikonnaani. Sisustin nukkekotia. Pelasin sulkapalloa pihalla.
Pyöräilin kesäisin yöttömässä yössä.

Jossain kohtaa meni vikaan.
Ehkä on aika mennä itseeni. Tai joskus edes ulos.