Hyvään päähän

Tänään en todellakaan pitkästyttänyt itseäni.

Olin työkaverini Valen kanssa Imagen kirjoittajakoulussa, josta hän kirjoitti loistavan tiivistyksen.

Miksi ihmeessä kukaan lukisi tätä tekstiä, neuvottiin kysymään.

Itselleni suurin oivallus & muistutus oli Hanna Jensenin puheenvuorossa: ei saa ikinä pitkästyttää haastateltavaa.

On valmistauduttava hyvin, jotta käyttää haastateltavan aikaa kunnioittaen.

JA niinpä: miksei voisi keksiä jokaiseen haastatteluun jotain hauskaa? Jotain uutta?

Aloin miettiä elämää ylipäätään. (On muuten tapana miettiä elämää ylipäätään ja itse asiassa, nyt kirjoituskoulun käyneenä totean että tuo lause taitaa olla maneerini - en tunnista omiani yleensä.)

NIIN, mutta! Aloin ajatella, että kyllä jokaiseen päivään pitäisi jotain vekkulia keksiä. Miksi pitkästyttää itseään?
Jotain joka vastaa kysymykseen miksi ihmeessä tänään elän.

Tänään vekkuliudesta ja tärkeästä sisällöstä vastasi kirjoituskoulun lisäksi Kellariteatterin esitys Ensimmäisen maailman viimeiset lapset.

Se sai miettimään, että saan olla hitto soikoon olla onnellinen, että olen Kellariteatterin puheenjohtaja sen 60-vuotisjuhlavuonna. Kiitos, ajattelin. Ja että välillä väsyneenä olen yhtä innostunut pj-pestistäni kuin nuo kuvan lipunmyyntitiskillä lojuvat, nyrpeät kuolleen eläimen kallot elämästä. Mutta ei se haittaa, koska ei kaikesta - edes luottamustehtävistä -  voi olla kiitollinen koko ajan. Suurimman osan ajasta onneksi olen.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset on läkähdyttävä, hellyyttävä ja vaikuttava tykitys todellisuudestamme juuri nyt. Itkin katsomossa, koska esitys oli paikoittain niin kaunis. Ja koska se väittää niin vahvasti:  on luovuttava paljosta ja tehtävä töitä pitääksemme maailmamme.
Hassua ajatella, että meijän, nuorten ihmisten pyörittämä Kellariteatteri on eläkeläisen iässä. Viisas vanhus.

Esityksen jälkeen menin salille(!) ja siinä soutaessani mietin, että tänään ei tarvinnut miettiä, miksi ihmeessä.