Olen harrastanut teatteria vuodesta 2006 ja tehnyt töitä eri teattereissa melkein yhtä kauan. Teatteri on parhaimmillaan ihanaa ja tekijälleen äärimmäisen kiitollista. Mutta on se myös hyvin kummallista ja yllättävää.
Me Naiset kirjoitti, mitkä asiat voivat yllättää kesken kesäteatterin. 

Päätin tehdä jutulle jatkoa.

  Yhdeksän asiaa, joita teatterikävijä ei tule ajatelleeksi


1)  Katsoja näkee näyttelijän... ja näyttelijä näkee katsojan. Katsojan näkee usein itse asiassa myös katsomon takana istuva tekniikkaväki. Ei jää siis salaisuudeksi, jos joku näprää kännykkää tai nukkuu katsomossa. Onneksi ei jää aina salaisuudeksi sekään, jos katsoja liikuttuu, nauraa tai eläytyy ilmeillä.  

2) Varauksiin ei voi luottaa
Moni lipun varannut tekee oharit. Varsinkin harrastajateatterit haluavat olla rentoja ja joustavia: liput yleensä maksetaan käteisellä vasta paikan päällä. Katsomo voi olla vain 25 paikkainen, ja jos 10 peruu, on katsomo jo tosi tyhjä. Loppuunvaratusta esityksestä voikin tulla pahasti takkiin ja ne katsojat, jotka olisivat halunneet tulla, menettivät mahdollisuuden. Kikka kolmonen: jos et pääse esitykseen, peru lippusi. Jos mahdollista: ajoissa!

3) Teatterissa ei tarvita hajuvettä
Oletko ikinä istunut teatterissa parfyymia lotranneen tyypin vieressä ja haukkonut henkeäsi? Tuo tyyppi voi olla keski-iän ylittänyt kulturelli rouvashenkilö tai pahinta axe-ikäkauttaan elävä teinipoika.  Se voi olla kuka vain. Älä ole tuo tyyppi.

4) Aplodit ovat osalle raskasta puuhaa
Aika usein katsojat eivät millään malta jäädä taputtamaan esitykselle, vaan pinkaisevat äkkiä ylös ja ulos, kun taputukset alkavat. Näyttelijä näkee sen juostessaan kumartamaan ja saattaa miettiä: "jaahas onko kiire kauppaan ennen yhdeksää? Kiva kun käväsit."
Toki joku aina juoksee viimeiseen junaan, mutta suurin osa taitaa olla laiskoja kiittäjiä. Aplodit ovat kiitos teatterintekijälle.

5) Näyttelijät voivat tehdä näkymättömissä mitä vain
Mitä tapahtuu kulissien takana? Näyttelijät tekevät punnerruksia, polttavat tupakkaa, yrittävät pissata hiljaa, vaihtavat vaatteita, juoksevat seuraavaan kohtaukseen, tuijottavat seinää, puhuvat parisuhteista, facebookkaavat... Kukin tavallaan.

 6) Näyttelijät voivat tehdä mitä vain
Jos kyseessä on pieni (tai köyhä) teatteri, voi näyttelijä ollakin se, joka keittää kahvit väliajalle, pesee vessat ja luuttuaa lattiat. Ei siis ihme, jos pulla on hiukan ylipalanut tai kahvi laimeaa. Lipunmyyjäkin saattaa olla ensi kertaa myymässä lippuja. Nauti rosoisuudesta.

7) Esiintyjillä on omakin elämä
Näyttelijä on voinut tulla mummonsa hautajaisista, gynekologilta tai treffeiltä melkein suoraan lavalle. Oma elämä laitetaan sivuun samalla, kun roolivaatteita vedetään päälle. Varsinkin harrastajat esiintyvät, vaikka olisivat kipeitä. Ai miksi? Koska ammattiylpeys. Pahimmassa tapauksessa kulisseihin kiikutetaan oksennusämpäri, parhaimmassa tapauksessa kaikki näyttelijät ovat elämänsä kunnossa.

8) Kiitos riittää
Vaikka esitys olisi katsojien mielestä hirveän huono, on sen eteen raadettu useita tunteja.
Työryhmässä voi olla kymmeniä ihmisiä: ohjaaja, tuottaja, puvustajia, lavastajia, valo- ja äänimiehiä, ohjaajan assistentti... Jos tuttusi on lavalla, etkä voi silmiin katsoen rehellisesti kehua esitystä, riittää kun sanot esityksen jälkeen: Kiitos.
Turha kiemurrella kiusaantuneena.

9) Katsojana voi kehittyä
Sen sijaan, että mietit esityksen jälkeen, mistä pidit ja mitä inhosit, voit miettiä mitä näit ja koit. Silloin et juutu arvostelemaan, vaan pohdit kokemaasi. Vie myös adjektiivit hyvä ja huono uudelle tasolle,  ja sano miksi jokin oli hyvää tai huonoa. 











Ukillani, äitini isällä, oli tapana sanoa tietyt sanat äidilleni, jos tämä murehti asuaan ennen ulos lähtöä: "Kuka se sinnuuki kattoo." 

Mutta aina riittää katsojia. 

Viime vuonna tähän aikaan Yle uutisoi,  että tuoreen tutkimuksen mukaan kolmannes yhdeksäsluokkalaisista tytöistä on kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää. Tytöt törmäävät häirintään etenkin netissä.

Ihmettelin uutista, mutta sitten muistin, kuinka monta kertaa minultakin oli joskus Habbo Hotellin chatissa kysytty kuppikokoani. 

Tällä viikolla Taiteiden yönä  menimme ystäväni kanssa kiertelemään keskustaan. Esplanadilla satuin huomaamaan kaukaa,  kun vanhempi mustaan pukuun pukeutunut laiha mies elehti kahdelle ehkä 16-vuotiaalle tytölle, saako hän ottaa heistä kuvan. 
Kysyin ystävältäni, oliko tilanteessa hänen mielestään mitään outoa. Ehkä oli, ehkä ei. Pitäisikö mennä kysymään? "Voithan sanoa, että olet toimittaja ja sinua kiinnostaa", ystäväni heitti. 
Mies jatkoi kuvaamista ja viittoi kädellään nurmikolla istuvia tyttöjä lähemmäs toisiaan. 

"Ei kyllä mie nyt menen kysymään, mitä se tekee." Menimme istumaan viereen, ja kuulin kuinka mies pyysi saada tyttöjen yhteystiedot lähettääkseen kuvat.

Menin väliin ja esitin kysymyksiä miehelle. Hän kertoi englanniksi olevansa katuvalokuvaaja ja tekevänsä projektia aiheella Kauniit kasvot. 
Tajusin miehen olevan juovuksissa. 

Sanoin, että toivottavasti hän kunnioittaa tyttöjä ja tajuaa tilanteen: vanhempi mies ja kaksi nuorta tyttöä. Kehotin tyttöjä ottamaan miehen yhteystiedot. Ei toisin päin. 

Palasin ystäväni luo. Hän mietti, tajusivatko tytöt varmasti tilanteen. 
"No... Luulen." Tytöt olivat katsoneet minua silmiin, hymyilleet. He näyttivät fiksuilta ja mukavilta. He eivät sanoneet mitään minulle. Oli voimaton olo. Miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia? Ehkä olen väärässä: ehkä mies onkin vain katutaiteilija? Kysynhän minäkin ihmisiä kuvaan työssäni. 

 Tajusin, että tartun siihen, minkä tiedän olevan totta, sillä miehen pään sisäisiin aikeisiin en pääse. Palasin takaisin miehen ja tyttöjen luo. 

"Anteeksi, haluan vielä sanoa, että on tosi hienoa että sulla on tuollainen katukuvausprojekti, mutta teen töitä toimittajana ja minusta ei ole ok, että kuvaat ihmisiä humalassa. Varsinkaan nuoria tyttöjä. Se ei ole ok." 

Siinä vaiheessa alkoi adrenaliini pauhata kropassani, kuten aina kun minun pitää puolustaa tai puolustautua. Loppua en muista, ehkä toivotin hyvää iltaa. Mies ei sanonut mitään. Lähti vain.  

Menimme istumaan ystäväni kanssa Kauppatorin reunalle. 
Keräsin itseäni. Etoi. Sitten tuli hyvä ja rohkea olo. Ja sen jälkeen tuli morkkis.  Olinko tehnyt oikein? Olinko puuttunut asiaan turhaan. Mikä minä olin sanomaan? Entä jos olin kuvitellut koko tilanteen? Olin juuri pari päivää sitten lukenut Oliviasta artikkelin siitä, miten nuoret naiset eivät aina osaa pitää rajoistaan kiinni, koska he haluavat miellyttää, kokea ja kokeilla. Entä jos ylireagoin? 

Kukaan ei valmenna tällaisia tilanteita varten. Koulussa, töissä ja Facebookissa puhutaan kyllä nuorten (naisten) oikeuksista, koskemattomuudesta ja kunniasta, mutta minä ainakaan en tiedä, miten tällaisissa tilanteissa tulee toimia. Mutta sen tiedän, miltä tuntuu joutua humalaisen vanhemman miehen katseen ja kysymyksien kohteeksi. Uskon, että saman tietävät monet naiset. 

Vuosia sitten eräs vanhempi miestoimittaja soitti minulle iltayhdeksältä humalassa keskustellakseen antamastani haastattelusta. Kuulin tutulta, että miehellä oli ongelmia elämässään. Ei mennyt hyvin. Empatiasta annoin asian olla. Ok. 

Vuosia sitten tuntematon lihava, tumma mies istui vieressäni ja tuijotti minua koko ratikkamatkan. Vain tuijotti. En sanonut mitään, ehkä minä vain kuvittelin. Miksi se minua tuijottaisi. 

Viime viikolla nuorehko mies katseli minua ratikassa koko matkan. Katsoin tiukasti pois päin. Jäädessäni pysäkillä tarkistin, ettei hän jäänyt kanssani. Olin valmistautunut juoksemaan.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. 

Taiteiden yönä tajusin: alan aikuistua. Olen vain 23-vuotias, mutta silti haluan ottaa vastuuni kohtaamistani tilanteista ja sanoa ei, vaikka osuisin väärään arvioon. On pelottavaa ottaa se vastuu.

Minulla ei ole pikkusiskoa tai tytärtä. Mutta jos minulla olisi, opettaisin:  kaikki ei ole ok. Aina riittää katsojia. 












Ihailen Eeva Kolun viehättävää, kaupunkilaiseleganssin täyttämää blogia Kaikki mitä rakastin. Sitä lukiessa tuntuu, kuin kävisi lyhyellä kaupunkimatkalla tai hyvän ystävän kanssa sievässä kahvilassa.

En itse handlaa nuoren kaupunkilaisen eleganssia kuten Kolu. Ainoa meitä yhdistävä asia on, että välillä flunssa kaataa sänkyyn. Silloin tällöin hänkin kirjoittaa olevansa Nessuvuoren valtiatar.

Mie tulin sunnuntaina kipeäksi ja aika pian olinkin kokonaan pois pelistä. Maanantaina iski migreeni, joka päätti löylyttää minua yhdeksän tuntia. Yksikään lääke tai mehuhuikka ei pysynyt sisällä ja lopulta poikaystävä vei minut päivystykseen hakemaan tujumpaa ja paremmin sisällä pysyvää lääkettä.
Ei ole sitä tunnetta voittanutta, kun kipu lakkaa. Kun huomaa: ei satu enää.

Tiistaina alkoi olla jo vähän parempi olo ylipäätään. Tosin ei niin hyvä, että olisin halunnut mennä esittämään kesäteatteriesitystämme. Mutta. Vaikka. Vaikka se on tyhmää kuin mikä, repii itsestään energiaa esiintymiseen, kun tietää lippuvarauksia olevan sen 250.

Matkalla esitykseen pidin itseäni virkeänä piirtämällä sarjakuvamaisia hahmoja. Aiheita ei tarvinnut keksiä.

Olen pitkästä aikaa alkanut piirtää, tosin uudella välineellä: kosketusnäyttökynällä
Jos joskus seuraavassa elämässä minusta tuleekin Mauri Kunnas, on ensimmäinen teokseni nimi Flunssahuushollin hirviöt.

Kun nyt keskiviikkona pienen reipastumisen jälkeen sain räkäisen ja melkein itkuisen yskäkohtauksen Alepassa, voin todeta että sänky on mun place to be ja Flunssahuushollin hirviöt olisikin yhden teoksen sijaan kirjasarja.





 

 










Olen taistellut monta päivää ylitäyden tietokoneeni kanssa, sillä en saa ladattua sinne tärkeitä videoita. Olen poistanut ja poistanut kaikenlaista, mutta tilaa ei tule.
Soitin taittajalle, joka neuvoi käynnistämään koneen uudelleen. No tietenkin!

AH! Vihdoin uudet videot alkoivat vallata konettani. Siinä odotellessa kävin läpi vähän lisää vanhoja juttuja. Näppäsin auki Anssi Niemen ohjaaman POPLUVXXX-esityksen taltioinnin. 
Hurjaa. Heti ekan tanssibiisin kohdalla muisti kroppa, miltä lavalla tuntui. Laulujen sanat muistuivat mieleen: "Osta ruusu kun haluat lepyttää, jos olit pitkään ulkona tai liian kännissä, pian tyttösi jo silmiänsä räpyttää."

Tuntui hyvältä muistaa, miltä tuntui näytellä juuri noiden ihmisten kanssa.

Jos olen ymmärtänyt oikein, monet näyttelijät eivät halua nähdä esitystaltiointeja. Tuntemani harrastajat ainakaan.
Minusta se tekee hyvää.



Nytkin tuntui tarpeelliselta katsoa itseään. Todeta: tuolta minä näytän, noin minä esiinnyn. Tuolta näyttävät ilmeeni, käteni, kasvoni, nilkkani. Tuolta näytän. Tai ainakin näytin vuonna 2012.

Muistan ajatelleeni silloin, että olen ruma ja kömpelö. Nyt kun katson jälkeen päin, on paha lähtenyt pois.

Olen monissa eri produktioissa tehnyt harjoitetta, jossa taputellaan toisen kroppa lämpimäksi ja lopuksi vedetään käsillä kehon ääriviivoja pitkin "paha pois." Jokaisella vedolla sanotaan: paha pois, paha pois. Hassua, ettei se paha usein sillä läsnäolon hetkellä lähde.


Pitäisi kai poistaa enemmän vanhoja juttuja koneelta, kotoa, mielestä. Mutta joskus niihin on hyvä palata. Sillä ilmeisesti vasta jälkeenpäin tulee kevyt toteamus - armo itseään kohtaan.

Kuvat: Niko Tiainen, Olli Äkräs.
Kaikki POPLUVXXX-biisit löytyvät täältä.

P.S. Kellariteatteri hakee uusia tekijöitä!

Klo 6.40
Rakastan konduktööreja ja junalla matkustamista, hittoon lentohommat iäksi. Rovaniemi-Helsinki-juna nytkähtää matkaan ja pikkutyttö arvuuttelee äitin kanssa, mihin ollaan menossa. "Helsinkiin, hotelliin, Särkänniemeen, Turkuun, Ouluun. Äiti. Missä on se haisulin koti?" Äiti selittää, missä on Naantali.
Konduktööri tulee vaunuun ja sanoo: "Kemistä! Eiku Matkaliput! Hyvin alkoi tämä..." 

Konduktööri antaa pikkutytölle pienen, pahvisen lastenlipun. "MYYRÄ!" hihkaisee tyttö. Kun äiti on vessassa, alkaa tyttö hyräillä yksin "Myyräkortti, myyräkortti, myyrä myyrä myyrä myyrä, myyrälippu, myyrä myyrä myyrä..."

Tästä tulee pitkä ja iloinen matka, ajattelen. 

Klo 11.38 
Pikkutyttö äitinsä kanssa jäi Oulussa. Vaunuun on tullut lisää lapsimatkustajia. 
Neljä ala-asteikäistä epeliä on keksinyt, että hippa on hauska leikki junassa. Luen kirjaa. Lapset huutavat. Heille tulee riita. 

Klo 13.02 
Lounas. Ravintolavaunu on täynnä AC/DC-faneja matkalla keikalle. Jono kassalle venyy seuravaan vaunuun. 
Syön kana-aterian, kuuntelen kuinka mies selittää, miten upea artisti Elvis oli, juon kahvit ja hipsin takaisin paikalleni. Taakseni on tullut poika, joka pelaa räiskintäpeliä.

Klo 14.08 
Soitan työpuheluita, joista viimeisen lopetan: "Kiitos Juhan numerosta. Soitan hänelle huomenna, en oikein kuule nyt. Oli fiksu veto ostaa istuinpaikka lasten leikkivaunun vierestä." 

Klo 15.22 
Pitäisi tehdä opinnäytetyötä. Vaunussa on kuuma. 
Edessä istuva nainen kasvattaa. "Saga ei. Ei. Eeeei. Saga ei koske siihen. Saga." 

Klo 16.05 
"Saga ei. Ei saa mennä sinne. Saga ei. Ei ei ei ei. Saga nyt EI!" 

Klo 16.33 
"Saga ei. Joo äiti tietää, että seitsemän tunnin junamatka on pitkä. Saga ei! Ei. Saga. Ei. Eeeei." 

Klo 16.52 
"Saavumme Helsingin päärautatieasemalle...." 
Vihaan ihmisiä. En halua ikinä lapsia. 

Minulla ei ole paljoakaan kokemusta kuolemasta.
Toki menettää voi monella tapaa. Mutta olen menettänyt harvoin ketään kuolemalle.

Puolen vuoden aikana on kuollut kaksi hienoa miestä, jotka ovat olleet "minun aikuisiani". Siis niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana muodostamassa turvallisten ja tuttujen aikuisten joukkoa elämääni. Kasvattajajoukkoani. Harvaa lasta kasvattaa vain äiti ja/tai isä. Siksi kaikkien äitien ja isien kannattaa mielestäni valita hyviä ja värikkäitä ihmisiä elämäänsä.

Kun sain keskiviikkona kuulla äidiltäni toisen hienon miehen kuolemasta, aloin itkeä ratikassa. Joku soitti takanani kitaraa.
Kun itku ei lakannut, mietin itkenkö väsymystä ja työstressiä. Ehkä niitäkin. Mutta kyllä minä itkin Häntä. Vaikka hänen oli hyvä mennä nyt.

Mitä nyt sitten, mietin. Mitä tehdä kun ei voi enää tehdä mitään.

Seuraavana aamuna en saanut aloitettua töitä. Makasin sohvalla ja tuijotin vuoroin seinää, vuoroin telkkaria. Äiti soitti mummilasta, en olisi jaksanut puhua. "No on jotenki surullinen ja saamaton olo. En mie tiedä mitä mun pitäis tänään tehdä. Että tuunko nyt sitten sinne mummilaan vai teenkö töitä vai.." Äiti käski tulla mummilaan ja mennä mummin kanssa uimaan.

Itkin bussissa. Itkin kävellessä. Itkin heti mummilan ovella. "Tule äitin viereen", sanoi äiti.

Lähdimme mummin kanssa uimaan.

Kävin kylmäaltaassa eikä se tuntunut missään.
Uin altaan päästä päähän niin monta kertaa kuin jaksoin ja menin lopuksi kököttämään hierontalaitteelle.
Vanha mies lipui ohitseni ja tervehti. "Täällä tulee kivan kevyt olo", mies totesi. Hymyilin. "Niin", sain sanotuksi. Mies nousi ylös altaasta hitaasti varaten jaloille vain vähän painoa kerrallaan.

Kun hetkeksi hukkuu suruun, kannattaa kai etsiä kevyttä oloa. Liikkua.
Ehkä ylipäätään aina pitää liikkua, mennä eteenpäin.

Muistin, kuinka olin saanut lukemattomat kerrat omilta aikuisiltani kyydin milloin juna-asemalle, lentokentälle, kouluun, milloin minne vain. Olin istunut autossa ja tuijottanut maisemaa, vilkaissut kättä joka vaihtaa vaihdetta, jutellut niitä näitä. Naurahdellut.
Pieniä kyytejä, joilla on iso arvo.

Katsoin mummia, joka nousi uima-altaasta ja vilkutti minulle.

Ehkä surussa pitää liikkua. Ja sitten pysähtyä niiden rakkaiden äärelle, jotka vielä ovat.



"Silmälasien valinta ei ole kyllä kivaa. Kun niitä pitää sitten jaksaa katsoa joka päivä. Se on melkein yhtä ikävää kuin gynekologilla käynti tai tissiliivien ostaminen. " -Paula Coelho

Minulla on juuri nyt tuo piinaava projekti päällä. En osaa valita sopivia silmälaseja. Alan olla jo siinä turhautumisen pisteessä, että voisin ostaa vaikka viidet rintsikat.
Jos saisin palkaksi nenälleni täydelliset rillit, voisin ihan hyvin laskea housut kinttuihin ja jutella hetken vaginakuulumisia.

Pidän laseja lähes joka päivä, joten ei ole aivan sama mitkä rillit valitsen.
Osaisinpa olla kuin siskoni, joka lompsi kauppaan, kokeili kymmenet kehykset, valitsi ja tilasi uudet lasit siltä seisomalta.

Minä teen useita käyntejä silmälasiliikkeeseen. Emmin ja pohdiskelen. Lähden pois, palaan.

Katsoin äsken äitin kanssa kuvia, joita otin viimeksi itsestäni silmälasiliikkeessä eri vaihtoehdoilla.  EI. Ei. Ei. Äitini tyrmäsi mielestäni parhaimmat. Hitto. Takaisin lähtöruutuun.

Itseasiassa silmälasien sankojen valitseminen saa minut (joka kerta) saman kokonaisvaltaisen ulkonäkökriisin ja henkilökohtaisen kysymyksen äärelle: miltä haluan näyttää?

Siksi on outoa, etten ole saanut apua naistenlehdistä: en yhden yhtä vinkkiä. Päärynä-, omena-  ja banaanivartalot sekä sesonkiin sopivat mekot  ovat kyllä lehdissä ahkeraan. Joskus toki joku näpsäkkä toimittaja toimituskokouksessa keksii: "Hei, no entäs jos ois juttu erityylisistä silmälasien sangoista? Käsiteltiin niitä viimeksi 2009."

Luin silmälasikriisini keskellä Olivia-lehdestä Joel Haahtelan kirjoittamaa juttua Jutta Gustafsbergistä. Kiinnitin huomiota yhteen toteamukseen artikkelissa.

"Ihmisen identiteettiä määrittää kolme asiaa: kuka minä todella olen, kuka haluaisin mielikuvissani olla ja mitä muut haluavat minun olevan."

Naulankantaan! Naurettavassa silmälasikriisissäni alkaa olla kyse siitä, etten tiedä kuka minä todella (silmälaseissani) olen tai edes kuka haluaisin olla. (Sillä nyt ei ole niin väliä, mitä muut haluavat.)

En tiedä tyyliäni. Valitsen kaikki tyylini rakentavat asusteet ja vaatteet fiilispohjalta tai käytännön syistä. Punaista lankaa ei ole.

Tilaukseen siis tyylini punainen lanka sekä naiselliset, kauniit, skarpit ja fiksun näköiset lasit. Ja persoonalliset ja rohkeat. Aina on hyvä olla ripaus Railia! Meikkitaiteilija Hulkkosta siis, jolla on aina hauskat ja näyttävät ruudut nokallaan.

Olisi ihanaa, jos Raili tulis mun makutuomariksi.

Valitettavasti Raililla taitaa riittää meikattavaa, joten on tyydyttävä äitiin. No. Ainakin äiti on suorapuheinen.
"Näytät mummolta noissa!"


Powered by Blogger.