Hyvään päähän

Nyt Rovaniemen reissulla yksi rakas katsoi työlään remonttinsa kaunista lopputulosta ja tokaisi päätään pudistellen:  ”Minkä sille mahtaa, ko on sinnikko.” Niin, joillain se on melkeinpä veressä että ei voi luovuttaa, kun on hommaan ryhtynyt tai saanut päähänsä idean. Se on hullua, mutta hatunnoston arvoista.

On olemassa myös huonoa sinniä, olen tänä kesänä pohtinut. Sinniä, joka on miinusmerkkistä - sen voimalla vastustaa niin maan hitosti; pistää hanttiin. Olen miettinyt tänä kesänä paljon antautumista; avoimuutta ja heittäytymistä. Olen nimittäin tajunnut pilanneeni monet hetket, ajanjaksot ja vaikkapa teatteriproggikset pistämällä hanttiin - vaikka olen itse valinnut mennä mukaan! Mutta joku on siinä tilanteessa tökkinyt, tai minä itse olen tökkinyt, enkä ole antautunut mukaan.

Harmittaa tuo ajatus, että olen itse antanut monen hetken mennä ohi omalla levottomuudellani. Enkä edes tiedä, miksi en ole ollut läsnä ja tyytyväinen. Ollut ihan rauhassa vaan. Ehkä en ole tiennyt mitä olen aidoimmin halunnut ja siksi myös hangoitellut vastaan niissä hetkissä, joissa olen.

Liekö tuo vastaus, mutta nyt ainakin alkaa tuntua fiksummalta antautua tilanteisiin sillä välin, kun se jokin ”oikeasti” haluamani asia selviää. Hyvän ja juuri sen ”oikeankin” voi sössiä epäilyllä ja tyytymättömyydellä.

Kuten ystäväni, upea Susanna laulaa: ”Älä enää mieti, anna sen virrata, virrata.”
Olen nyt matkalla Kittilään, maalauskurssille Särestöniemen. Juuri loikki pieni poronvasa tien yli.

Toivon, että osaan täällä antaa virrata.