Hyvään päähän

Haapaniemen pysäkillä seisoo valkotakkinen nainen. Ratikka kutosesta jää naista puolet pienempi nainen, jolla on musta takki. Mustatakkinen nainen hamuaa kohti penkkiä, istuu ja koskettaa sormillaan valomainoksen reunaa kuin etsien sieltä jotain.

Seisova nainen kuuntelee Yle Areenasta Marja Hintikan haastattelua unelmien tavoittelusta, mutta mustatakkisessa naisessa on jotain outoa ja valkotakkinen nainen ottaa kuulokkeet korvista.

"Onko sulla kaikki hyvin?"
"On. Enks mä näytä siltä."
"---"
"No mä oon vetänyt essoja. Näytänks mä siltä?"
"No..Sä vaikutat poissaolevalta."
"Kato mua silmiin ja sano näytänkö mä siltä että oon aineissa. Sano miltä mä näytän."

Valkotakkinen nainen kumartuu mustatakkisen naisen kasvojen eteen. Hän jännittää kroppaansa, koska ei tiedä, onko viisasta kumartua ja varautuu johonkin, vaikka ei tiedä mihin. 
Mustatakkisen naisen ripset ovat kauniit. Ne kurouttautuvat omiin suuntiinsa. Posket ovat pyöreät ja iho pehmeän näköinen. Silmät ovat utuiset. Silmistä sen näkee.

"...Näytät sä. Mä oon pahoillani."
".... Mut heitettiin ulos ratikasta kun mä oon sen näköinen että oon niin aineissa. Ärsyttää että pitää oottaa seuraavaa."
"Kohta tulee seiska... Pärjäätkö sä?"
"Joo.... Ärsyttää vaan..."

Valkotakkinen nainen miettii, pitääkö nyt jäädä tähän tai sanoa jotain. Sano jotain.

"Mukavaa iltaa."
"Joo."

Niin kai se on, että elämässä pärjää, kun tietää heikkoutensa.

En ole ollut ikinä ollut kovin hyvä pysymään pystyssä. Siis kirjaimellisesti. Kun olin pieni, äitini kirosi ja minä itkin aina melkein heti perään uusien, kalliiden housujen ostamisen jälkeen. Kaaduin aina housujen ekana päivänä, tai vähintään ensimmäisellä viikolla rei'ittäen kaikki housuni polvista, yhdet kerrallaan.

Tämän housu- ja kaatumishistorian huomioon ottaen oli ihme, että ylipäätään sain idean jäisessä mäessä palata taaksepäin ja huutaa mummolle takanani: "Tarvitsetko apua?" Siitä noin sekunti niin olin itse selälläni.

Ei siinä auttanut kuin nauraa ja kömpiä vaivalloisesti ylös mummon huutaessa: "Ei kannata!"

Ei kannata, ei totisesti kannata.

Enpä olisi uskonut. Minusta on tullut Antti Tuisku fani.

Uusi kappale Mä hiihdän on ihan huikea. Ylex kirjoitti biisianalyysissään: "Sanoitukset eivät kerro laduilla painamisesta. Ne kannustavat jaksamaan. Silloinkin, kun toinen liikkuu eteenpäin ja itse jumittaa paikallaan tai takeltelee vaikeuksien kanssa."

Olen ihan eri mieltä. Minusta biisi kertoo työhulluudesta, liiasta kunnianhimosta ja taidottomuudesta pysähtyä. Taidottomuudesta jättää latuja väliin.
Ei siinä ole mitään kannustavaa - siltä kuulostaa myös Tuisku, laulussa henkihieverissä.

Koomista kyllä tein viime viikolla Rovaniemellä pari päivää töitä vuokratussa toimistotilassa UR:n yläkerrassa ja hain Antti Tuiskun Siwasta Veitikantieltä lounaani. Joskin sain vasta sinne mennessäni tietää, että Tuiskun Siwa onkin Veitikantiellä, ei lähempänä Ounasvaaraa, kuten olen aina luullut.

On tässä fanittamisessa vielä opittavaa. Ja itselläni myös siinä hiihtämättä jättämisessä.

Tänään en todellakaan pitkästyttänyt itseäni.

Olin työkaverini Valen kanssa Imagen kirjoittajakoulussa, josta hän kirjoitti loistavan tiivistyksen.

Miksi ihmeessä kukaan lukisi tätä tekstiä, neuvottiin kysymään.

Itselleni suurin oivallus & muistutus oli Hanna Jensenin puheenvuorossa: ei saa ikinä pitkästyttää haastateltavaa.

On valmistauduttava hyvin, jotta käyttää haastateltavan aikaa kunnioittaen.

JA niinpä: miksei voisi keksiä jokaiseen haastatteluun jotain hauskaa? Jotain uutta?

Aloin miettiä elämää ylipäätään. (On muuten tapana miettiä elämää ylipäätään ja itse asiassa, nyt kirjoituskoulun käyneenä totean että tuo lause taitaa olla maneerini - en tunnista omiani yleensä.)

NIIN, mutta! Aloin ajatella, että kyllä jokaiseen päivään pitäisi jotain vekkulia keksiä. Miksi pitkästyttää itseään?
Jotain joka vastaa kysymykseen miksi ihmeessä tänään elän.

Tänään vekkuliudesta ja tärkeästä sisällöstä vastasi kirjoituskoulun lisäksi Kellariteatterin esitys Ensimmäisen maailman viimeiset lapset.

Se sai miettimään, että saan olla hitto soikoon olla onnellinen, että olen Kellariteatterin puheenjohtaja sen 60-vuotisjuhlavuonna. Kiitos, ajattelin. Ja että välillä väsyneenä olen yhtä innostunut pj-pestistäni kuin nuo kuvan lipunmyyntitiskillä lojuvat, nyrpeät kuolleen eläimen kallot elämästä. Mutta ei se haittaa, koska ei kaikesta - edes luottamustehtävistä -  voi olla kiitollinen koko ajan. Suurimman osan ajasta onneksi olen.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset on läkähdyttävä, hellyyttävä ja vaikuttava tykitys todellisuudestamme juuri nyt. Itkin katsomossa, koska esitys oli paikoittain niin kaunis. Ja koska se väittää niin vahvasti:  on luovuttava paljosta ja tehtävä töitä pitääksemme maailmamme.
Hassua ajatella, että meijän, nuorten ihmisten pyörittämä Kellariteatteri on eläkeläisen iässä. Viisas vanhus.

Esityksen jälkeen menin salille(!) ja siinä soutaessani mietin, että tänään ei tarvinnut miettiä, miksi ihmeessä.

"Se sun tulevien lastesi..." mummi aloittaa ja mietin jännittäen, että jatkuuko lause sanalla isä. Ehdin jo miettiä, miten asettelen sanani, ettei lapsiaihe ole ajankohtainen eikä heilaa, mahdollista isääkään kannata paineistaa.

"...lapio on tuolla parvekkeella."

Selviää, että vaaleanpunainen lapio, joka minulle on ostettu Kontiolahdelta rautakaupasta, on mummilla edelleen. Lapio on noin 20 vuotta vanha. "Se oli ainoa lastenlapio koko Kontiolahdella! Me ihmeteltiin sitä. Sä ilmoitit, että haluat säästää sen omille lapsillesi."

En tiennyt, että olen ollut tavarahamsteri jo pienenä, siis todella pienenä. Ilmeisesti olen silloin myös tiennyt haluavani lapsia.

Kävimme tänään kuvaamassa lapsia yhteen työjuttuun. Se sai muistamaan, miten ihania lapset ovat ja miettimään, että vanhemmuus voikin olla niin arvokas kokemus, että siihen kannattaa ryhtyä.

Viime aikoina on tuntunut, että voiko lasten kanssa olla ihanaa ollenkaan? Olen tainnut lukea liikaa juttuja kaaoksesta, koliikkivauvoista, jaksamisen rajoista ja ruuhkavuosista. Pitää lopettaa ainakin mainion Marja Hintikka Liven seuraaminen.

Tänään haastattelussa yksi lapsista tokaisi: "Sulla on isot polvet."
Mitkä on, mie ihmettelin. "Isot polvet!"
Se lapsissa taitaa olla parasta: yllätykset ja se, ettei heitä tai hetkiä heidän kanssaan voi hallita.

Ehkä lapiota ei kannata vielä heittää menemään.

"Se on kiva lapio", toteaa mummi, kun kaivan lapion esiin parvekkeen lumikasoista. 

"Siitä tulee hieno perintö." 

Nyt se tauko loppui. Tauko blogista.
Tänään myös tuli talvi. Tarvoimme äsken lumessa äitini lähes 90-vuotiaan kummitädin kanssa ja mietimme, että olemme kuin muumihahmot Taikatalvesta.

Kävimme tänään perheeni kanssa katsomassa Kati Outisen monologin Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Se kertoo muistisairaasta Allista. Alli etsii avaimia, unohtaa PIN-koodin, 0000, ja näkee perhosia, kauniita, perhosia. Kantarelleja, "niitä, mitä ne nyt on, keltaisia", hän ei ehdi poimimaan, kun nousee pyörästä mutta unohtaa sitä ennen pysähtyä ja menee mukkelis makkelis. 

Oli hurmaava tyyppi tuo Alli. Hän muistutti, ettei sitä ikinä tiedä, milloin muisti alkaa haavoittua, milloin pää ei toimi enää niin hyvin. Ehkä siksi ja sitä ennen on hyvä luoda mahdollisimman paljon muistoja. Ja tallentaa niitä.

Tervetuloa takaisin, onpa kiva olla täällä.

P.s. Ystäväni Stella (+ joku neljä muuta kaveria) kertoi tänään, että on koko ajan luullut blogin nimen olevan Hyvää päähän. Sitä siis lisää: hyvää päähän, tähän hyvään päähän.