Hyvään päähän

Niin kai se on, että elämässä pärjää, kun tietää heikkoutensa.

En ole ollut ikinä ollut kovin hyvä pysymään pystyssä. Siis kirjaimellisesti. Kun olin pieni, äitini kirosi ja minä itkin aina melkein heti perään uusien, kalliiden housujen ostamisen jälkeen. Kaaduin aina housujen ekana päivänä, tai vähintään ensimmäisellä viikolla rei'ittäen kaikki housuni polvista, yhdet kerrallaan.

Tämän housu- ja kaatumishistorian huomioon ottaen oli ihme, että ylipäätään sain idean jäisessä mäessä palata taaksepäin ja huutaa mummolle takanani: "Tarvitsetko apua?" Siitä noin sekunti niin olin itse selälläni.

Ei siinä auttanut kuin nauraa ja kömpiä vaivalloisesti ylös mummon huutaessa: "Ei kannata!"

Ei kannata, ei totisesti kannata.